Meillä menee hyvin. ♥
Sanon jo nyt että olen vähän kaavaillut uutta blogin nimeä + osoitetta, joten niihin saattaa tulla lähiaikoina muutos. Vaikken tiedä seuraako kukaan edes meidän blogia. :D
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valokuvia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valokuvia. Näytä kaikki tekstit
Valot pimeyksien reunoilla
Ulkona on kaunista. Ja kylmää, useampana päivänä ollut. Mutta kaunista, henkeäsalpaavan kaunista. Supu kulkee nykyään melkeimpä päivittäin lenkit vapaana, koska sillä on vihdoin korvat. Se saa kiitää pitkin metsiä ja loikkia lumihangessa. Välillä suruilla jos varpaat jäätyy tai anturoiden väliin ilmestyy jääpaakkuja, sitten taas lähteä lentoon.
Like the love that comes with light
On aivan huikeaa katsoa, kuinka Supusta on kovaa vauhtia kasvamassa kaikkea sitä, mitä voin koiralta toivoa. Ja alleviivaten sanaa kovaa, koska kehitys on viimeisen, sanotaanko vaikka puolen vuoden aikana ollut oikeasti ihan mieletöntä. Kuinka monta kertaa olenkaan valittanut, että koirani ei osaa ohittaa muita koiria ilman päätöntä räyhäämistä, tai että sitä ei voi pitää vapaana, tai että se lenkillä vaan kulkee omia polkujaan minusta sen kummemmin välittämättä. Montako kertaa on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa, koska ei tästä mitään tule ja olen itse vaan liian huono kertomaan Supulle, kuinka pitäisi käyttäytyä.
Onneksi olen pitänyt hanskat kädessä ja jatkanut yrittämistä epäonnistumisesta toiseen, koska vihdoin sieltä alkaa irrota onnistumisia. Jos vertaa siihen perus koira-averageen johon törmään päivittäin kaveripiirissäni tai käyttämilläni nettisaiteilla, niin tämä on takuulla kaikille ihan peruskauraa. Tottakai koira osaa olla järkevä hihnassa ja että tottakai sitä voi huoletta pitää vapaana. Meille nuo mainitsemani asiat on kuitenkin niin suuria erävoittoja, että joskus epäilin ettei tätä päivää koskaan tulisi. Kun minusta oikeasti tuntuu, että voin ulkona päästää koiran vapaaksi, ilman sitä kaikkea puristavaa ahdistusta ja stressiä. Meidän välinen luottamus on kasvanut, meidän välinen suhde on kasvanut. Ollaan löydetty se yhteinen sävel, tai edes sävellaji. Enää täytyy löytää ne meidän yhteiset nuotit.
Supusta on kasvamassa koira, johon voin luottaa, joka kuuntelee ja joka osaa ja tietää miten käyttäytyä ja mitä siltä odotan. Kehityksen varaa vielä on, mutta sitä on aina.
"If you live to be 100, I want to be 100 minus 1 day so I would never have to live a day without you."
Aihe, jonka kirjoittamista olen karttanut, vaikka halu kertoa siitä onkin ollut kova. Tämä on pitkälti lainaus omalta facebook-seinältäni kuukauden takaa.
Lokakuun 29. päivä Supu kävi luustokuvissa. Siellä katsottiin selkä, kyynärät ja lonkat, joista kaksi viimeisintä lähti myös Kennelliittoon katsottaviksi.
Selkä katsastettiin epävirallisesti, eikä jättänyt arvailun varaa poron ajoittaisten kipuiluihin ja jumeihin. Sieltä nimittäin löytyi yksi ylimääräinen lannenikama, jota ei voi järin siistiksi tai symmetriseksi nimittää. Enemmänkin kantajansa lailla "epämääräinen möhkäle", joka vetää lantiota hieman jumiin ja saattaa myös ajoittain mm. painaa hermoja. Ja sitähän voidaan nimittää LTV4:ksi.
Joulukuun alussa ilmestyi myös jalostustietokantaan Supun sivulle lonkka- ja kyynärtulokset. Lonkkia eläinlääkärin kanssa arvailtiin C- tai D-lonkiksi, kyynärät 0 tai 1. Kennelliiton mukaan ovat edelleen samat kuin 1-vuotiaanakin: C/B-lonkat ja 0/1-kyynärät. Vierähti kyllä kivi sydämeltä, kun siellä ei ollutkaan nivelrikkoa tai vastaavaa, mitä olin ehtinyt pelätä moneen kertaan.
Hoito-ohjelmaksi näihin kehiteltiin nivelravinnetta, Back on track -manttelin käyttöä, säännöllistä hierontaa, sekä varmuuden varalta kipulääkkeitä. Unohtamatta liikuntaa, yleiskunnon kohottamista ja sen ylläpitoa. Hieman tukevassa kunnossa ollut Supu onkin jo kehittänyt sporttisempia linjoja ja parempaa lihaksistoa reippaalla ulkoilulla.
Uusia kuvia katsellaan johonkin 2-3 vuoden päähän, että nähdään onko tilanne mennyt mihinkään suuntaan. Polvet ja silmät olisi tarkoitus käydä tarkistuttamassa vuoden alussa.
Tämänhetkiseen elämään kuuluu niin hyvää kuin huonoa. Supu on reipas, aktiivinen ja hauska tyyppi, sen luoksetulo on vahvistunut, jonka myötä on myös lenkeillä saanut enemmän vapauksia. Ja mikäs sen parempaa, kuin juosta metsässä räkä poskella täysiä pitkin maita ja mantuja.
Syytä luovuttaa ei onneksi ole, tehdään parhaamme ja enemmän, ettei asiat menisi enää huonompaan suuntaan. Onneksi Supun elämäniloinen asenne auttaa jaksamaan ja kestämään kolhuja (vaikka osaakin draamailla pikkuharmeista välillä turhankin voimakkaasti saaden minut suunniltaan huolesta...)
Nyt kun olen nämä asiat saanut pois sydämeltäni, niin ehkä voin alkaa toiveikkaasti katsomaan tulevaisuuteen ja miettimään jotain järkevämpää postausta. Tavoitteista, suunnitelmista ja haaveista. :)
Not a fan of lectures, broken bones teach better
Ehken annakkaan eilisten treenien blogipäivityksen valua viikon päähän, vaan teen sen jo tänään!
Jälleen mentiin samalla meiningillä kuin viime viikolla, melkein sama porukka oli kasassa. Tällä kertaa minulla oli mukanani vain Supu, kun treenikyytiin Joiku ei olisi mahtunut. Mentiin ilman sen kummempia fiiliksiä ja suunnitelmia. Ainoastaan pyöri mielessä alustavasti, että ainakin ruutua, merkinkiertoa ja seisomista.
Aluksi vaan hengailimme hallilla, katselimme muiden agilitytreenejä. Itse löysin viereisestä, tyhjänä olevasta hallista (joka on ainoa tie paikalla olevaan vessaan) oven jossa oli ilmeisesti mennyt hälytys päälle. Tai no, enhän minä itse tietenkään ollut tarpeeksi rohkea tarkistaakseni mistä se ääni tuli. Oli aika karmivaa mennä sinne, kun jostain pimeyden keskeltä alkaa kuulua puhelimen soittoäänen kaltaista ääntä...
Kun kyllästyin vain hengailemaan, rakensin ruudun ja päästiin sen pariin. Supulla oli kivaa, siis todella kivaa. Se suorastaan huusi, loikki, oli ihan tosi hyvällä fiiliksellä. Koitin ottaa itse mallia koiran fiiliksestä. Laitoin ruutuun namitargetin, otin itse ihan reilun välimatkan (10 metriä tai jotain), se sinkosi tuhatta ja sataa ruutuun. Toistin tätä pari kertaa, sitten otin targetin pois ja lähetin, jälleen tuhatta ja sataa, osasi hakeutua seisomaan oikeaan kohtaan. Jee! Ensimmäistä kertaa tuntuu, että tuo liike on edistynyt, edes vähän.
Vauhdikas meno jatkui, kun päästiin tekemään merkin kiertoa. Viime treeneissä pidin oman välimatkan merkkiin about metrin mittaisena, nyt uskalsin kasvattaa sitä jo 2-3 metriin ainakin. Pari kertaa koira osoitti ettei tiedä mitä tehdä, pyörähtäessään ympäri edessäni, tai mennen merkin viereen kyttäämään. Saatiin kuitenkin useampi tosi kiva toisto. Saanko vaan hehkuttaa koiran asennetta ja vauhtia liikkeessä? Huippuporo.
Tällä kertaa kaveri rakensi hallille kokonaisen rally-tokoradan, ja pakkohan siitä oli ottaa kaikki ilo irti. Koskaan aiemmin ei olla kokonaista rataa päästy tekemään, ainoastaan naksuteltu yksittäisiä liikkeitä. Olen toisaalta ajatellut, että tämä voisi olla hauska harrastus. Vaikka myöhemmin onkin lävähtänyt kasvoille totuus, ettei se ehkä olekkaan ihan niin simppelihauskahelppo harrastus...
Supun kanssa rataa oli hauskaa tehdä! Se keskittyi, sen mielenkiinto ei pudonnut, ei tietoakaan haistelusta, ei edes yrittänyt syödä kylttejä. Huolimatta siitä että läpi radan palkkasin sitä vain kehumalla, ruokapalkka tuli vasta lopussa. Mukana seurannut rally-tokoa enemmän tehnyt kaveri kertoi kiinnittäneensä huomiota erityisesti vasemmalle käännöksiin. Itse teen ne todella tiukasti (ai mikä tokosyndrooma), kirjaimellisesti paikallaankääntyen. Kaiken logiikan mukaan poron pitäisi osata olla niissä mukana, mutta rintamasuuntaa emme saaneet pysymään yhdenmukaisena. Harmittaa, että tuon takaosan käyttö on huonontunut niin paljon, päivittäisestä treenaamisesta huolimatta. Ja herättää taas lisää omia spondyloosipelkojani, onneksi olen vihdoin saanut raha-asiat sen verran kuntoon, että saadaan sen kuvaaminen vihdoin hoidettua.
Positiivisena pysyäkseni voin iloita, että ehkä mie tuon voisin ilmoittaa rally-tokokisoihin. Kun vaan itse muistan tehdä vähemmän tiukkoja käännöksiä, ettei niistä tipu pisteitä.
Hetken lepäilyn jälkeen pääsi Supu vielä jatkamaan treenejään. Tällä kertaa kaverin avustuksella tokoa. Seisomisessa ei mitään ongelmaa, mitä nyt pari kertaa liikutti etutassujaan minun palatessa luokse liian läheltä. Alkaa kuitenkin näyttämään kokoajan paremmalta.
Tämän jälkeen päädyttiin vielä hinkkaamaan seuraamista. Ja kyllä, hinkkaamaan. Se sama Supu, joka pari vuotta sitten ei olisi kestänyt paria toistoa enempää, nyt intoa puhkuen loikki ja vinkui (kyllä, tämä on täysin sallittua) perusasennossa, että koska me jo tehdääänn. Kovin pitkiä pätkiä ei tehty, muutamat liikkeellelähtönaksuttelut, nykyään se siinäkin pikemmin loikkaa jes!-asenteella mukaan, kuin heittää nenän maahan ja toteaa että tää on tyhmää evvk. Näiden lisäksi yhdellä täyskäännöksellä varustettua suoraa. Hieman myös hinkattiin sitä aiemmin ongelmaksi osoittautunutta vasemmalle käännöstä. Se vaan ei näytä nätiltä, ei ainakaan niin nätiltä kuin miltä on joskus näyttänyt...
tl;dr Supulla on huippu asenne ja vauhti, yksityiskohdat on pilkunnussijoille
Jälleen mentiin samalla meiningillä kuin viime viikolla, melkein sama porukka oli kasassa. Tällä kertaa minulla oli mukanani vain Supu, kun treenikyytiin Joiku ei olisi mahtunut. Mentiin ilman sen kummempia fiiliksiä ja suunnitelmia. Ainoastaan pyöri mielessä alustavasti, että ainakin ruutua, merkinkiertoa ja seisomista.
Aluksi vaan hengailimme hallilla, katselimme muiden agilitytreenejä. Itse löysin viereisestä, tyhjänä olevasta hallista (joka on ainoa tie paikalla olevaan vessaan) oven jossa oli ilmeisesti mennyt hälytys päälle. Tai no, enhän minä itse tietenkään ollut tarpeeksi rohkea tarkistaakseni mistä se ääni tuli. Oli aika karmivaa mennä sinne, kun jostain pimeyden keskeltä alkaa kuulua puhelimen soittoäänen kaltaista ääntä...
Kun kyllästyin vain hengailemaan, rakensin ruudun ja päästiin sen pariin. Supulla oli kivaa, siis todella kivaa. Se suorastaan huusi, loikki, oli ihan tosi hyvällä fiiliksellä. Koitin ottaa itse mallia koiran fiiliksestä. Laitoin ruutuun namitargetin, otin itse ihan reilun välimatkan (10 metriä tai jotain), se sinkosi tuhatta ja sataa ruutuun. Toistin tätä pari kertaa, sitten otin targetin pois ja lähetin, jälleen tuhatta ja sataa, osasi hakeutua seisomaan oikeaan kohtaan. Jee! Ensimmäistä kertaa tuntuu, että tuo liike on edistynyt, edes vähän.
Vauhdikas meno jatkui, kun päästiin tekemään merkin kiertoa. Viime treeneissä pidin oman välimatkan merkkiin about metrin mittaisena, nyt uskalsin kasvattaa sitä jo 2-3 metriin ainakin. Pari kertaa koira osoitti ettei tiedä mitä tehdä, pyörähtäessään ympäri edessäni, tai mennen merkin viereen kyttäämään. Saatiin kuitenkin useampi tosi kiva toisto. Saanko vaan hehkuttaa koiran asennetta ja vauhtia liikkeessä? Huippuporo.
Tällä kertaa kaveri rakensi hallille kokonaisen rally-tokoradan, ja pakkohan siitä oli ottaa kaikki ilo irti. Koskaan aiemmin ei olla kokonaista rataa päästy tekemään, ainoastaan naksuteltu yksittäisiä liikkeitä. Olen toisaalta ajatellut, että tämä voisi olla hauska harrastus. Vaikka myöhemmin onkin lävähtänyt kasvoille totuus, ettei se ehkä olekkaan ihan niin simppelihauskahelppo harrastus...
Supun kanssa rataa oli hauskaa tehdä! Se keskittyi, sen mielenkiinto ei pudonnut, ei tietoakaan haistelusta, ei edes yrittänyt syödä kylttejä. Huolimatta siitä että läpi radan palkkasin sitä vain kehumalla, ruokapalkka tuli vasta lopussa. Mukana seurannut rally-tokoa enemmän tehnyt kaveri kertoi kiinnittäneensä huomiota erityisesti vasemmalle käännöksiin. Itse teen ne todella tiukasti (ai mikä tokosyndrooma), kirjaimellisesti paikallaankääntyen. Kaiken logiikan mukaan poron pitäisi osata olla niissä mukana, mutta rintamasuuntaa emme saaneet pysymään yhdenmukaisena. Harmittaa, että tuon takaosan käyttö on huonontunut niin paljon, päivittäisestä treenaamisesta huolimatta. Ja herättää taas lisää omia spondyloosipelkojani, onneksi olen vihdoin saanut raha-asiat sen verran kuntoon, että saadaan sen kuvaaminen vihdoin hoidettua.
Positiivisena pysyäkseni voin iloita, että ehkä mie tuon voisin ilmoittaa rally-tokokisoihin. Kun vaan itse muistan tehdä vähemmän tiukkoja käännöksiä, ettei niistä tipu pisteitä.
Hetken lepäilyn jälkeen pääsi Supu vielä jatkamaan treenejään. Tällä kertaa kaverin avustuksella tokoa. Seisomisessa ei mitään ongelmaa, mitä nyt pari kertaa liikutti etutassujaan minun palatessa luokse liian läheltä. Alkaa kuitenkin näyttämään kokoajan paremmalta.
Tämän jälkeen päädyttiin vielä hinkkaamaan seuraamista. Ja kyllä, hinkkaamaan. Se sama Supu, joka pari vuotta sitten ei olisi kestänyt paria toistoa enempää, nyt intoa puhkuen loikki ja vinkui (kyllä, tämä on täysin sallittua) perusasennossa, että koska me jo tehdääänn. Kovin pitkiä pätkiä ei tehty, muutamat liikkeellelähtönaksuttelut, nykyään se siinäkin pikemmin loikkaa jes!-asenteella mukaan, kuin heittää nenän maahan ja toteaa että tää on tyhmää evvk. Näiden lisäksi yhdellä täyskäännöksellä varustettua suoraa. Hieman myös hinkattiin sitä aiemmin ongelmaksi osoittautunutta vasemmalle käännöstä. Se vaan ei näytä nätiltä, ei ainakaan niin nätiltä kuin miltä on joskus näyttänyt...
tl;dr Supulla on huippu asenne ja vauhti, yksityiskohdat on pilkunnussijoille
Risk the fall, oh we have felt it all
Do we fight to hold our heads up high,
And beat the drum to what we love?
Hearing voices from afar,
join the madness when the curtain falls.
Risk it all, hold nothing back,
Seize the day, we must attack.
Stars arising, countless worlds colliding,
only one will take it all.
Minulla on tänä vuonna jäänyt LCSn, eli League of Legends Championshipin, katsominen liki täysin. Fnaticin muuttumisen myötä myös minun kiinnostus putosi. En kuitenkaan ole voinut olla nyt seuraamatta "worldseja", joissa valitaan maailman paras League of Legends -tiimi. Ja tämän vuoden "Worlds Collide" -nimisessä tunnuskappaleessa on myös aivan huikean kivat sanat. Pääsee takuulla soittolistalle jota kuuntelen silloin kun ei tunnu harrastus sujuvan ja tarvitsee jotain innostusta siihen.
Koska tänään illalla päästään taas treenaamaan (jee!), on hyvä aika muistella viime viikon treenejä. Ja tätä postausta ei tietenkään voinut tehdä esim. vielä silloin kun muisti miten treenit meni.
Mukanani oli Supun lisäksi myös Joiku, olimme jälleen hallilla tutussa porukassa treenaamassa. Itse olin kipeänä, hieman omissa maailmoissani ja no... kipeänä. Flunssan myötä ääni höyläsi kuin 15-vuotiaalla pojalla, mutta saatiin kuitenkin jotain tehtyä.
Joiku pääsi tekemään agilityä. Kuten piirroksesta huomaa, oli radassa takaakiertoja, paljon. Ja mehän ei olla takaakiertoja juuri lainkaan tehty, mutta treenikaverien (niiden jotka tosissaan tätä lajia tekee) toiveesta oli tuollainen rata. Omat ohjaamiset oli taas mitä oli, vaikka olenkin positiivisesti yllättynyt siitä miten sain esim. 1.-3. esteen sujumaan. Loppuradassa sitten taas oli ongelmaa sitäkin enemmän. Esim. miten koiran saa tuolta neljänneltä esteeltä viidennelle. #vainsunnuntaiaksailijajutut
Sitten Supun tokoihin. Tämä oli ensimmäinen varsinainen treeni tokokokeen jälkeen, ja päätin että nyt tosissaan keskitytään siihen avoimeen luokkaan. Tai meidän hankaluuksiin siellä: seisominen ja merkinkierto. Supun asenne on niin mainio, se on kunnon taisteluorava, tai kettu, tai susi. Tai sitten vaan Supu, taistelu-Supu. Juuri tätä kirjoittaessa totesin myös kaverille, että ehkä vielä joku päivä olen kyllin taitava oppimaan Supulta jotain.
Ekana merkinkierto. Sitä ollaan treenattu lähinnä ulkona puiden ja tolppien avulla, mutta merkki on aivan oma juttunsa. Pieni poro kun haluaisi kävellä sen päältä, kaataa sen, tuoda sen minulle. Aloitin ohjaamalla sitä huolellisesti käden avulla merkin ympäri. Pikkuhiljaa pienensin käsiliikettä, lisäsin mukaan käskyn. Vaikka Supun saisikin teknisesti osaamaan liikkeen, tulee vauhti todennäköisesti tulemaan ongelma, joten sitä lisää viskaamalla nami selän taakse kierron jälkeen. Se alkoi sujua sen verran nätisti, että odotan innolla miltä kierto tänä iltana tulee näyttämään!
Seisomisessa ongelmana on ollut se, että ei tuo pysy paikallaan kun kävelen sen selän taakse. Se ihan reippaasti kääntyy sen 180 astetta, tai enemmänkin. Onneksi minulla on loistava treenikaveri, jonka neuvoilla tätäkin alettiin työstämään. Supu paikalleen, kaveri naksuttelee, itse kiertelen sitä ja käyn palkkaamassa naksautuksesta. Jo muutaman toiston jälkeen pääsin kiertämään sen täysin ympäri! Toki etäisyyden ollessa varsin... väljä.
Juuri kun tämä lähti sujumaan, kuului porolapsen päästä "naks" ja se unohti jäävän seisominen. Tottakai oma moka, etten palkannut sitä siitä treenissä tarpeeksi, keskityin vaan siihen ettei se seisoessaan liiku ympäriinsä. Lopputreeni keskityttiin seisomisen muisteluun. Ei, se ei ole maahanmeno, ei myöskään istuminen, eikä varsinkaan perään hiipiminen. Tehtiin ihan helpoimpia treenejä, itse kädellä pysäytin sen ja palkkasin. Tätä muutama toisto, uusi yritys, ei vaan voi ymmärtää mitä "odota" tarkoittaa. Itsellä turhautuminen, miten meninkään taas rikkomaan tämän koiran. Lopulta kuitenkin kävi jotain, millä sain kaivettua esiin edes sen yhden onnistuneen seisomisen.
Myöhemmin kun kotona olen kokeillut, ei ole seisomisessa ollut mitään ongelmaa. Eikä myöskään siinä, että itse kierrän koiran taakse! Pakko uskoa, että joku tiedonjyvänen sen päänuppiin jäi treenin myötä.
Elin luulossa ettei muuta ongelmaa ole, kunnes kotona muistin vielä sen pahimman: ruudun, mutta se olkoot ihan oma juttunsa. Ehkä vielä joku päivä hankin ruutunauhan ja ne kartiot, niin voitaisiin sitä joskus treenata...
Melkein järkevä kuvan_käsittely_postaus
Näitä on näkynyt viime päivinä useammassakin blogissa, ja minulla heräsi kiinnostus tehdä itse myös vastaava. Kuten jo otsikko antaa ilmi, ei tehdä tästä turhan vakavaa. Tapoja kuvankäsittelyyn on yhtä monta kuin on kuvankäsittelijääkin. Tämä on vain minun tapani. Ja takuulla on ainakin sata parempaa tapaa tehdä se ja tuo asia, uskon sen.
Ja siinä lopputulos:
Ja vielä ennen-jälkeen, josta näkee että kuvankäsittely on täysin turhaa touhua. Suoraan kamerasta tulleet kuvat näyttävät parhaalta, eiks ni?
Lähtökohta. Parempiakin kuvia olisi löytynyt, mutta halusin valita tämän puhkipalaneen vahinkoräpsyn. Koska hei, miksipä ei?
Ja luonnollisestihan kuvan muotona on RAW. Tuollaisen JPEG-kuvan jälkikäsittely olisi turhan itsetuhoista touhua. Ihan perusjuttuja, valkotasapainoa, kirkkautta ja tummuutta. Tämän enempää en yleensä tässä kohtaa tee.
Tästä myös näkee kuinka typerät säädöt minulla on tätä kuvaa ottaessa olleet. Ainakin suljinajan suhteen. Mutta näin käy kun napataan kamera laukusta ja aletaan suoraan ottamaan kuvia...
Avataan kuva kuvankäsittelyohjelmaan ja rajataan.
Kloonataan hihna pois, niin näyttää että miun koiraa voisi jopa pitää vapaana. Pro tip: heitä hihna koiran seläntaakse, jolloin poiskloonaus on mahdollisimman helppoa. (Hetken mietin että mitä tässä kohtaa edes tapahtui...)
Ollaan epätyytyväisiä rajaukseen ja rajataan uudestaan. Toinen pro tip: zoomaa/mene kuvaustilanteessa tarpeeksi lähelle kohdetta, tällöin ei tarvitse rajata näin radikaalisti kuin mitä minä tässä tein.
Vähän pilkettä silmäkulmaan. Ja silmiin. ;)
Lassotaan (kyllä, magneettilasso on paras ikinä, vääriä mielipiteitä ei kuunnella) koira. Ei tarvitse olla turhan tarkkaa touhua.
Pehmennetään koiran reunoja (itse pistin tähän 10px). Väännellään erikseen koiran ja taustan curveseja. Niin ja blurrataan taustaa, koska pehmeämpi näyttää kivemmalta.
Selective colorin avulla tehdään taustasta vähän mukavamman värinen (eihän tässä juuri mitään eroa edelliseen verrattuna näy...) Tämän jälkeen uusi selective colors, johon myös Supu pääsi messiin. Koitetaan päästä omasta oranssi-inhotuksesta eroon ja tehdään kuvasta räväkän syksyinen.
Tehdään overlay-layeri, johon suurella, pehmeäreunaisella, n. 10-20% opacityn brushilla maalaillaan mustia ja valkoisia alueita.
Tehdään toinen layeri, edellisen alle. Tähän maalaillaan vähän pienemmällä, pehmeällä, n. 20-40% opacityn brushilla taustasta poimitun värisiä alueita.
Ja kuvan hienosäätöä voisi jatkaa vaikka tunteja, jos niin mielii. Mutta itse en tähän kuvaan aikaa tuhlannut about 15 minuuttia kauempaa. Kun kuva näyttää riittävän hyvältä, tallennetaan se ja mennään Facebookiin ruinaamaan tykkäyksiä. :) Terävöitystä harvoin lisään kuvaan, tai sitten se tulee vasta siinä kohtaa kun pienennän sitä.
 |
| (Istuuko toi koira häntänsä päällä wtf?) |
The pretty wisdom does not come without learning
Viime sunnuntai meni pääosin Hollolassa, Salpausselän piirinmestaruuksissa. Tällä kertaa ei ollut turhan lämmin ilma, vaikka Supu läähättikin auringonpaisteen myötä ja ehdin jo pelätä, että tässä kokeessa käy samalla tavalla kuin viimeksi.
Onneksi parhausporo osaa myös yllättää - positiivisesti. Se teki niin nättiä työtä, ja olen siitä ihan älyttömän ylpeä.
Kehässä Supu oli tosi kiva, täysillä mukana jutuissa. Seuraamisen alussa se katosi hetkeksi, mutta pysähdyksen jälkeen muisti että ainiin, tää on seuraamista! Jonka jälkeen olikin kivaa seuraamista, ei teknisesti parasta mahdollista, mutta se oli kiva ja iloinen. Muut liikkeet meni juuri niinkuin on treeneissäkin parhaimmillaan mennyt. Minun ei tarvinnut pitää sitä liikkeiden välillä kokoajan kontaktissa, se hyppi vasten ja heilutti häntää silmät loistaen. Ehkä kerran tai kaksi se liikkeen jälkeen katsoi haikeasti kohti kehän ulkopuolelle jätettyä kissanruokaa ja päästi hiljaisen nyyhkäisyn. Ei kuitenkaan kertaakaan yrittänyt karata, tai antanut haaveiden kissanruuasta nousta liian yli, että olisi kaikki keskittyminen kadonnut.
Tuomarikin sanoi suorituksen jälkeen, että tosi kivaa yhteistyötä ja koira tekee hurjan nätillä ilmeellä. :) Kiva että ollaan päästy tähän, kun piirinmestaruuksissa 2013 saatiin kuulla, että aika heikkoa yhteistyötä.
Paikallamakuu - 8 (32)
- Meni maahan viereisen ohjaajan käskystä.
Seuraaminen - 8 (24)
- Kuten aiemmin sanoin, oli alussa vähän hukassa, eikä teknisesti parasta mahdollista seuraamista.
Maahanmeno - 9,5 (19)
- Istumisen kautta maahan.
Luoksetulo - 10 (30)
Noutoesineen pitäminen - 10 (20)
Kauko-ohjaus - 10 (20)
Estehyppy - 9,5 (19)
Kokonaisvaikutus - 10 (20)
184p. ALO1, 2. jaettu sija /16
Tuomari: Riikka Pulliainen
Huikeaa ajatella, että ollaan Salpausselän kennelpiirin toiseksi paras alo-koirakko. Ja sieltä tuli se kauan kaivattu ykkönenkin! Oli aika uskomaton fiilis kehän jälkeen, kun juostiin Supun kanssa palkalle ja kaveri sanoi että ihan varma ykkönen tulee sieltä.
Sitten pitäisi päättää, että koitetaanko vielä hankkia kaksi ykköstä lisää TK1-tunnusta varten, vai alkaa suoraan vaan katselemaan eteenpäin avointa varten.
Supun uusi suosikkilelu, millä on saatu ihan uusia leikkimisfiiliksiä treeneihin. 27 euron hinta kirpaisi, mutta ei kyllä kaduta kun näkee miten paljon Supu tuota leluaan rakastaa.
Onneksi parhausporo osaa myös yllättää - positiivisesti. Se teki niin nättiä työtä, ja olen siitä ihan älyttömän ylpeä.
Kehässä Supu oli tosi kiva, täysillä mukana jutuissa. Seuraamisen alussa se katosi hetkeksi, mutta pysähdyksen jälkeen muisti että ainiin, tää on seuraamista! Jonka jälkeen olikin kivaa seuraamista, ei teknisesti parasta mahdollista, mutta se oli kiva ja iloinen. Muut liikkeet meni juuri niinkuin on treeneissäkin parhaimmillaan mennyt. Minun ei tarvinnut pitää sitä liikkeiden välillä kokoajan kontaktissa, se hyppi vasten ja heilutti häntää silmät loistaen. Ehkä kerran tai kaksi se liikkeen jälkeen katsoi haikeasti kohti kehän ulkopuolelle jätettyä kissanruokaa ja päästi hiljaisen nyyhkäisyn. Ei kuitenkaan kertaakaan yrittänyt karata, tai antanut haaveiden kissanruuasta nousta liian yli, että olisi kaikki keskittyminen kadonnut.
Tuomarikin sanoi suorituksen jälkeen, että tosi kivaa yhteistyötä ja koira tekee hurjan nätillä ilmeellä. :) Kiva että ollaan päästy tähän, kun piirinmestaruuksissa 2013 saatiin kuulla, että aika heikkoa yhteistyötä.
 |
| Kuvan ottaja: Mira P. |
- Meni maahan viereisen ohjaajan käskystä.
Seuraaminen - 8 (24)
- Kuten aiemmin sanoin, oli alussa vähän hukassa, eikä teknisesti parasta mahdollista seuraamista.
Maahanmeno - 9,5 (19)
- Istumisen kautta maahan.
Luoksetulo - 10 (30)
Noutoesineen pitäminen - 10 (20)
Kauko-ohjaus - 10 (20)
Estehyppy - 9,5 (19)
Kokonaisvaikutus - 10 (20)
184p. ALO1, 2. jaettu sija /16
Tuomari: Riikka Pulliainen
Huikeaa ajatella, että ollaan Salpausselän kennelpiirin toiseksi paras alo-koirakko. Ja sieltä tuli se kauan kaivattu ykkönenkin! Oli aika uskomaton fiilis kehän jälkeen, kun juostiin Supun kanssa palkalle ja kaveri sanoi että ihan varma ykkönen tulee sieltä.
Sitten pitäisi päättää, että koitetaanko vielä hankkia kaksi ykköstä lisää TK1-tunnusta varten, vai alkaa suoraan vaan katselemaan eteenpäin avointa varten.
 |
| Kuvan ottaja: Mira P. |
 |
| Nämakin kuvat otti Mira P. |
Teen vastoinkäymisistä voimaa
Elokuu lähestyy loppuaan, mutta ilma tuntuu olevan lämpimämpi kuin koko vuonna. En ole koskaan juurikaan välittänyt siitä kun ilman lämpötila nousee yli +20°C, ja tämän päiväinen +26°C ja pilvetön taivas ei ihan ollut ihannesää. Supu on samaa mieltä.
Tämä päivä, tai osa siitä, kului Elimäellä tokokokeessa, joka perinteiseen tyyliin järjestettiin avoimella hiekkakentällä. Reunustan puut antoivat jonkinasteista suojaa polttavaa kuumuutta vastaan, joka kuitenkin lävähti kasvoille välittömästi kun astui auringonpaisteeseen.
Päivä alkoi heti loistavana sillä, että herään kaverin soittoon "ollaan nyt pihas". Nukuin pommiin, loistavaa. Hätäisesti kerään tavarat, joita ei tietenkään voinut edellisenä iltana pakata valmiiksi, ja unohdin Supulle ottaa mitään nameja mukaan. Tai no mieluummin ne unohtaa kuin esim. koiran paperit.
Koe oli pieni, meidän lisäksi muita koirakoita oli vain yhdeksän, joten alokasluokkaakaan ei tarvinnut kovin kauaa odotella vaikka se järjestettiin viimeisenä. Odottelu meni oman jännityksen kanssa tapellessa, sekä kavereiden kanssa jutellessa. Supu oli autosta haettaessa aikalailla samantuntuinen kuin aina, ja olen ylpeä siitä miten vähän se kiinnitti huomiota ympäröiviin koiriin. Varjossa se oli oma iloinen itsensä, koitin saada sen juomaan ja pysymään viileänä. Kuitenkin heti kun mentiin paahtavaan auringonpaisteeseen, se muuttui hitaaksi ja surulliseksi koiraksi. Käskyjä totteli paljon normaalia pidemmällä viiveellä, ja siitä näki että on tukalaa ja ihan tyhmää.
Tuomari: Anne Nokelainen
Paikalla makaaminen 9 (36)
Aiempiin kertoihin verrattuna voisin alkuun kehaista miten hurjan kivasti se oli kuunnellessa tuomarin puhetta jne. Ei pälyillyt ympärilleen, haistellut maata, koittanut karata perusasennosta tai muuta. Istui vieressä ja piti katsekontaktia yllä. Maahanmeno sillä oli kuitenkin tooooooooosi hidas, vaikka kuitenkin kuunteli ensimmäistä käskyä. Makasi hievahtamatta ja nätisti. Perusasentoon nouseminen oli hyvä.
Seuraaminen 7 (21)
Kamalinta seuraamista ikinä. Niin väljää, että olin ihan varma että tästä tulee nolla. Juoksuosuuden ajaksi sillä tuntui fiilis nousevan hieman, mutta se valahti sitten kuitenkin taas nopeasti. Loppuun täyskäännös ja liike seis, jolloin Supu jäi minun taakseni seisomaan ja haaveilemaan omia poroasioitaan.
Maahanmeno 8,5 (17)
Seuraaminen oli taas rumaa, vino ja hidas maahanmeno.
Luoksetulo 6 (18)
Kaksoiskäsky. Löntysteli tosi hidasta vauhtia, ihan epäsupumainen luoksetulo.
Noutoesineen pitäminen 10 (20)
No tämä sentään sujui. Tällä kertaa sain jopa annettua kapulan kunnolla koiralle.
Kauko-ohjaus 0 (0)
Ei vaan jaksanut nousta istumaan. Annoin kaksi käskyä, liikkeen jälkeen sain kuulla että olisi ollut ok antaa vielä kolmas käsky. Toisaalta olen 99% varma, että eipä se olisi silläkään enää noussut.
Estehyppy 6 (12)
Ihme ettei mennyt nollille. Mielestäni annoin kaksoiskäskyn, kun Supu lopulta jaksoi hypätä, niin toi sitten riman samalla kertaa mukanaan. Meni vielä ennen perusasentoon tulemista haistelemaan tötsää.
Kokonaisvaikutus 7
Tuomari totesi että kuumuudella taisi olla osa jos toinenkin näin heikkoon suoritukseen. Koirasta näkee että osaa, mutta on niin kuuma ettei sitä vaan yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa.
138p. ALO3, sijoitus 4/5 (jaettu 4. sija)
Niin että miten meni noin niinku omasta mielestä.
Pistän suurimman osan tästä helteen piikkiin. Koitin itse koiraa nostatella liikkeiden välillä, mutta toisaalta tiedänhän sen, että jos Supua ei kiinnosta niin ei myöskään kiinnosta. Voihan tässä jossitella että "jos mulla olisi ollut kissannappuloita parempia nameja mukana ja jos sitä ja jos tätä", mutta tämä oli tälläinen koe. Olen kuitenkin ihan äärimmäisen iloinen että saatiin viimein kahden vuoden jälkeen koekynnys selätettyä. Tästä on suunta vain ylöspäin! Toivotaan että 13.9. pm-kokeissa ei ole ihan näin helteinen sää.
Tämä päivä, tai osa siitä, kului Elimäellä tokokokeessa, joka perinteiseen tyyliin järjestettiin avoimella hiekkakentällä. Reunustan puut antoivat jonkinasteista suojaa polttavaa kuumuutta vastaan, joka kuitenkin lävähti kasvoille välittömästi kun astui auringonpaisteeseen.
Päivä alkoi heti loistavana sillä, että herään kaverin soittoon "ollaan nyt pihas". Nukuin pommiin, loistavaa. Hätäisesti kerään tavarat, joita ei tietenkään voinut edellisenä iltana pakata valmiiksi, ja unohdin Supulle ottaa mitään nameja mukaan. Tai no mieluummin ne unohtaa kuin esim. koiran paperit.Koe oli pieni, meidän lisäksi muita koirakoita oli vain yhdeksän, joten alokasluokkaakaan ei tarvinnut kovin kauaa odotella vaikka se järjestettiin viimeisenä. Odottelu meni oman jännityksen kanssa tapellessa, sekä kavereiden kanssa jutellessa. Supu oli autosta haettaessa aikalailla samantuntuinen kuin aina, ja olen ylpeä siitä miten vähän se kiinnitti huomiota ympäröiviin koiriin. Varjossa se oli oma iloinen itsensä, koitin saada sen juomaan ja pysymään viileänä. Kuitenkin heti kun mentiin paahtavaan auringonpaisteeseen, se muuttui hitaaksi ja surulliseksi koiraksi. Käskyjä totteli paljon normaalia pidemmällä viiveellä, ja siitä näki että on tukalaa ja ihan tyhmää.
Tuomari: Anne Nokelainen
Paikalla makaaminen 9 (36)
Aiempiin kertoihin verrattuna voisin alkuun kehaista miten hurjan kivasti se oli kuunnellessa tuomarin puhetta jne. Ei pälyillyt ympärilleen, haistellut maata, koittanut karata perusasennosta tai muuta. Istui vieressä ja piti katsekontaktia yllä. Maahanmeno sillä oli kuitenkin tooooooooosi hidas, vaikka kuitenkin kuunteli ensimmäistä käskyä. Makasi hievahtamatta ja nätisti. Perusasentoon nouseminen oli hyvä.
Seuraaminen 7 (21)
Kamalinta seuraamista ikinä. Niin väljää, että olin ihan varma että tästä tulee nolla. Juoksuosuuden ajaksi sillä tuntui fiilis nousevan hieman, mutta se valahti sitten kuitenkin taas nopeasti. Loppuun täyskäännös ja liike seis, jolloin Supu jäi minun taakseni seisomaan ja haaveilemaan omia poroasioitaan.
Maahanmeno 8,5 (17)
Seuraaminen oli taas rumaa, vino ja hidas maahanmeno.
Luoksetulo 6 (18)
Kaksoiskäsky. Löntysteli tosi hidasta vauhtia, ihan epäsupumainen luoksetulo.
Noutoesineen pitäminen 10 (20)
No tämä sentään sujui. Tällä kertaa sain jopa annettua kapulan kunnolla koiralle.
Kauko-ohjaus 0 (0)
Ei vaan jaksanut nousta istumaan. Annoin kaksi käskyä, liikkeen jälkeen sain kuulla että olisi ollut ok antaa vielä kolmas käsky. Toisaalta olen 99% varma, että eipä se olisi silläkään enää noussut.
Estehyppy 6 (12)
Ihme ettei mennyt nollille. Mielestäni annoin kaksoiskäskyn, kun Supu lopulta jaksoi hypätä, niin toi sitten riman samalla kertaa mukanaan. Meni vielä ennen perusasentoon tulemista haistelemaan tötsää.
Kokonaisvaikutus 7
Tuomari totesi että kuumuudella taisi olla osa jos toinenkin näin heikkoon suoritukseen. Koirasta näkee että osaa, mutta on niin kuuma ettei sitä vaan yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa.
138p. ALO3, sijoitus 4/5 (jaettu 4. sija)
Niin että miten meni noin niinku omasta mielestä.
Pistän suurimman osan tästä helteen piikkiin. Koitin itse koiraa nostatella liikkeiden välillä, mutta toisaalta tiedänhän sen, että jos Supua ei kiinnosta niin ei myöskään kiinnosta. Voihan tässä jossitella että "jos mulla olisi ollut kissannappuloita parempia nameja mukana ja jos sitä ja jos tätä", mutta tämä oli tälläinen koe. Olen kuitenkin ihan äärimmäisen iloinen että saatiin viimein kahden vuoden jälkeen koekynnys selätettyä. Tästä on suunta vain ylöspäin! Toivotaan että 13.9. pm-kokeissa ei ole ihan näin helteinen sää.
Ketterä kuin virtahepo
Ollaan oltu hurjan ahkeria treenaamaan, viimeisen viikon aikana on treenien määrä kasvanut noin 300% aiempaan nähden. Eli ollaan treenattu kolme kertaa: sunnuntaina, keskiviikkona ja torstaina.
Sunnuntaina päädyttiin Solttiin, treeniseurana sama porukka kuin aiemminkin. Kuten torstain treeneissä oli käynyt ilmi, niin meidän pitää seuraamista hinkata. Joten päätin aloittaa sillä. Supu oli ihan väsy ja suru, enkä saanut sitä nostettua leluilla tai nameilla läheskään haluamalleni tasolle. Koitin jonkun aikaa väkisin vääntää siinä sitten tiivimpää seuraamista, mutta sain todeta että eihän tästä tulee mitään. Nenä oli turhan tiiviisti maata vasten, koiran motivaatio nollassa, joka entisestään tekee sitä väljyyttä seuraamiseen. Miksi edes yritän?
Koira hetkeksi lepäilemään, jonka jälkeen mentiin paikkikseen häiriöksi tekemään paikallaistumista. Uusi ongelma ilmeni: se kuuntelee tosi vahvasti muiden "maahan" ja "sivu" käskyjä. Itse paikkis oli tosi nätti, eikä mitään ongelmaa. Yritettiin sen jälkeen sitten hinkata tota uusinta ongelmaa, että se kuuntelisi minua ja vain minua. Putkiaivon ymmärrykset vedettiin äärimmilleen tälläisessä treenissä, ja toisaalta se kyllä tajusi että tässä tilanteessa oli joku "juoni", että eihän se ollut mikään kokeenomainen tilanne jossa ongelmaa esiintyy. Lopulta muutamien toistojen jälkeen päästiin tilanteeseen, missä se lähinnä vähän nytkähti muiden käskyjä kuunnellessaan, mutta ei kuitenkaan toteuttanut niitä loppuun asti.
Koska poron surumieli, päätin tehdä jotain hauskaa, eli noutoa. Ja sanomattakin selvää, että se oli hurjan hauskaa. Se on vihdoin oppinut, ettei ole tarvetta singota kapulan perään heti sen heitettyäni, vaan malttaa odottaa käskyä. Hyppyeste-edun vuoksi tein myös hyppynoudon, mikä oli vaikeampaa kuin aiemmin. Kyllä senkin sai sujumaan kun se alkuun muisti että mitä "hop"-käsky meinaa. Vaikka onhan se kummaa että pitää eka jotain hyppiä, miksei voi vaan suoraan singota kapulan perään??
Lopuksi sitten kun sillä oli jo iloisempi mieli noutoharjoitusten jälkeen, tein ehkä puolikkaan alo-seuraamisen mittaisen seuruun. Se oli iloista, riittävän tiivistä, ja vasemmalle käännöskin onnistui. Parhausporo. ♥
Keskiviikkona löysimme itsemme Patoniityn kentältä, tällä kertaa seuranamme vain Nasta ja Vuk. Treenit olivat vähän hutaistut ja lyhyet, mutta koira oli hyvällä fiiliksellä ja suorastaan tanssi miun ympärille että JEE MENNÄÄN JO TEKEMÄÄN. Aloitimme jälleen seuraamisella, joka oli huomattavasti nätimpää tällä kertaa. Kaveri naksutteli vierestä, minä palkkasin. Ongelmaksi ilmeni täyskäännökset. Niitä sitten hinkattiin oikein erityisen huolella, en tosin huomannut kysyä että näkyikö jo jotain parannusta. Kjeh.
Luoksetulo oli pähee, se tuli laukalla perusasentoon asti! Yleensä se on hiljentänyt raviin viimeistään pari metriä ennen.
Maahanmenoa niin, että kaveri naksauttaa kun koira menee maahan, jonka jälkeen vapautan sen. Tehtiin muutamat toistot, eikä ongelmaa. Ehkä seisomaan tai istumaan jääminen alkaa vihdoin väistyä pois?
Lopuksi vielä merkin kiertämistä. Olemme kiertämistä harjoitelleet lähinnä puiden ja lyhtypylväiden avulla, joten merkki oli huomattava vaikeutus porolle. Pitääkö sen yli hypätä? Pitääkö sen päälle peruuttaa? Entä jos menen sen viereen istumaan kurreasentoon? Päättäväisesti sitä kädellä ohjasin merkin kiertämään, ja saatiin jopa pari ihan nättiä toistoa.
Supu oli niin iloinen taas, se jostain syystä nostaa erityisesti hallissa fiiliksen ihan kattoon. Ensimmäisenä päädyttiin tokon pariin. Ilman liikkurointia, häiriönä kolme muuta tokoa tekevää koirakkoa. Aloitimme, jälleen kerran, seuraamisella, joka sujui hienosti. Se oli riittävän tiivistä, riittävän nättiä. Vasemmalle käännöksissä liika iloisuus kostautui, ja se ehti istua niissä. Parin toiston jälkeen pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä, miten vasemmalle käännökset tehdään. Maahanmeno, hieno eikä mitään ongelmaa. Luoksetulo, vähän hidas lyhyestä matkasta johtuen, mutta noin muuten ei ongelmaa. Mitä mä tän kanssa edes treenaan kun kaikki on niin hienoa ja hyvin? :--D
Olin ihan pettynyt, ettei hallilta löytynyt muuta kuin vanha tokoeste, joka sekin on sellainen mikä kaatuu maahan pienimmästäkin kolauksesta. No, tehdään nyt silti parit hypyt. Kannan hyppyesteen seinän vierestä, koira tulee katsomaan että "jee mitä tehdään", nostaa tassun hyppyesteen päälle ja jää sen alle. Neat.
Uusi yritys, koira ahdistuu hyppyesteestä. "Miten sä luulet että mä voin tän hypätä, se koitti äsken tappaa mut!!" Ei yritä höpsö koira, hyppää vaan. Menin itse varmuudeksi pitämään esteestä kiinni, käskin koiraa hyppämään. Lopulta se sen teki, jonka jälkeen kehuin Supun maasta taivaaseen. Sitten typerät aivoni keksivät, että hei me voitais tehdä hyppynoutoa. Ensimmäinen yritys, kapula lentää päin estettä ja este on taas maassa. Onneksi mulla on mukani Supu eikä Joiku, Joiku olisi jo kaivautunut hallin lattian alle ja mennyt sinne turvaan pahaa julmaa maailmaa missä hyppyesteet vaan kaatuilee. Toka yritys, sain kapulan sihdattua niin, ettei se osunut esteeseen. Sanon koiralle "hopnouda", koira syöksähtää hyppyesteen vierestä. Ei ei ei ei ei näin. ;-; Tässä kohtaa itseasiassa aivoihini ilmestyy musta aukko, enkä tarkalleen muista mitä teimme, mutta veikkaan että hyppäytin sitä kerran, jonka jälkeen otin norminoudon. Miten meni noin niinku omasta mielestäs.
Pienen tauon jälkeen huomasin agikentän vihdoin vapautuvan. "Me halutaan!" Supu, joka ei ole tehnyt agilityä kohta neljään vuoteen. Supu, joka on niin raskasrakenteinen ja hajalla. Silti mä haluun! Ajattelin ensin ottaa rimat pois, mutta tyydyttiin tekemään bichonfrise-korkuisilla rimoilla, eli ... ehkä 20-30cm? Jokatapauksessa sellaisilla, ettei sen edes tarvinnut hyppiä, lähinnä kävellä siitä päältä.
Aloitimme ihan vaan tekemällä sinisellä merkityt 1. ja 2. esteen. Vaikea sanoa kumpi meistä oli enemmän pihalla. Siitä etenimme putkelle, joka oli selvästi ehtinyt poroisen muistoista kadota. Teimme sitten pentutyylillä, että kaveri hetsasi sitä toisessa päässä, minä menin toiseen. Sille tuli kyllä hirveä kiire kun minä menin putken toiseen päähän. Sitten uudestaan, tällä kertaa vihreällä merkityt esteet. Minä unohdin täysin että miltä puolelta pitäisi ohjata se 2. hypylle ja saatoin myös unohtaa koiraa käskeä. Hehe hups. Pari toistoa, se alkoi mennä jo paremmin kun minäkin muistin vähän että mitä pitää tehdä.
Supu ketterä kuin virtahepo ja notkea kuin näkkileipä. Vaikka se olisi kuinka terve, ei siitä agilityyn olisi. Miten voikin koira olla noin... tuollainen? Mutta jokatapauksessa oli hauska pieni kokeilu, vaihtelu virkistää. En olisi uskonut, että tulisin koskaan Supun kanssa edes noin paljoa agilityä tekemään.
Sunnuntaina päädyttiin Solttiin, treeniseurana sama porukka kuin aiemminkin. Kuten torstain treeneissä oli käynyt ilmi, niin meidän pitää seuraamista hinkata. Joten päätin aloittaa sillä. Supu oli ihan väsy ja suru, enkä saanut sitä nostettua leluilla tai nameilla läheskään haluamalleni tasolle. Koitin jonkun aikaa väkisin vääntää siinä sitten tiivimpää seuraamista, mutta sain todeta että eihän tästä tulee mitään. Nenä oli turhan tiiviisti maata vasten, koiran motivaatio nollassa, joka entisestään tekee sitä väljyyttä seuraamiseen. Miksi edes yritän?
Koira hetkeksi lepäilemään, jonka jälkeen mentiin paikkikseen häiriöksi tekemään paikallaistumista. Uusi ongelma ilmeni: se kuuntelee tosi vahvasti muiden "maahan" ja "sivu" käskyjä. Itse paikkis oli tosi nätti, eikä mitään ongelmaa. Yritettiin sen jälkeen sitten hinkata tota uusinta ongelmaa, että se kuuntelisi minua ja vain minua. Putkiaivon ymmärrykset vedettiin äärimmilleen tälläisessä treenissä, ja toisaalta se kyllä tajusi että tässä tilanteessa oli joku "juoni", että eihän se ollut mikään kokeenomainen tilanne jossa ongelmaa esiintyy. Lopulta muutamien toistojen jälkeen päästiin tilanteeseen, missä se lähinnä vähän nytkähti muiden käskyjä kuunnellessaan, mutta ei kuitenkaan toteuttanut niitä loppuun asti.
Koska poron surumieli, päätin tehdä jotain hauskaa, eli noutoa. Ja sanomattakin selvää, että se oli hurjan hauskaa. Se on vihdoin oppinut, ettei ole tarvetta singota kapulan perään heti sen heitettyäni, vaan malttaa odottaa käskyä. Hyppyeste-edun vuoksi tein myös hyppynoudon, mikä oli vaikeampaa kuin aiemmin. Kyllä senkin sai sujumaan kun se alkuun muisti että mitä "hop"-käsky meinaa. Vaikka onhan se kummaa että pitää eka jotain hyppiä, miksei voi vaan suoraan singota kapulan perään??
Lopuksi sitten kun sillä oli jo iloisempi mieli noutoharjoitusten jälkeen, tein ehkä puolikkaan alo-seuraamisen mittaisen seuruun. Se oli iloista, riittävän tiivistä, ja vasemmalle käännöskin onnistui. Parhausporo. ♥
Keskiviikkona löysimme itsemme Patoniityn kentältä, tällä kertaa seuranamme vain Nasta ja Vuk. Treenit olivat vähän hutaistut ja lyhyet, mutta koira oli hyvällä fiiliksellä ja suorastaan tanssi miun ympärille että JEE MENNÄÄN JO TEKEMÄÄN. Aloitimme jälleen seuraamisella, joka oli huomattavasti nätimpää tällä kertaa. Kaveri naksutteli vierestä, minä palkkasin. Ongelmaksi ilmeni täyskäännökset. Niitä sitten hinkattiin oikein erityisen huolella, en tosin huomannut kysyä että näkyikö jo jotain parannusta. Kjeh.
Luoksetulo oli pähee, se tuli laukalla perusasentoon asti! Yleensä se on hiljentänyt raviin viimeistään pari metriä ennen.
Maahanmenoa niin, että kaveri naksauttaa kun koira menee maahan, jonka jälkeen vapautan sen. Tehtiin muutamat toistot, eikä ongelmaa. Ehkä seisomaan tai istumaan jääminen alkaa vihdoin väistyä pois?
Lopuksi vielä merkin kiertämistä. Olemme kiertämistä harjoitelleet lähinnä puiden ja lyhtypylväiden avulla, joten merkki oli huomattava vaikeutus porolle. Pitääkö sen yli hypätä? Pitääkö sen päälle peruuttaa? Entä jos menen sen viereen istumaan kurreasentoon? Päättäväisesti sitä kädellä ohjasin merkin kiertämään, ja saatiin jopa pari ihan nättiä toistoa.
Ja sitten eilinen. Varattiin pitkästä aikaa A-Qilityltä halli, johon saatiin nämä perus treenikaverit, mukaanlukien Jolla-aussie.
Supu oli niin iloinen taas, se jostain syystä nostaa erityisesti hallissa fiiliksen ihan kattoon. Ensimmäisenä päädyttiin tokon pariin. Ilman liikkurointia, häiriönä kolme muuta tokoa tekevää koirakkoa. Aloitimme, jälleen kerran, seuraamisella, joka sujui hienosti. Se oli riittävän tiivistä, riittävän nättiä. Vasemmalle käännöksissä liika iloisuus kostautui, ja se ehti istua niissä. Parin toiston jälkeen pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä, miten vasemmalle käännökset tehdään. Maahanmeno, hieno eikä mitään ongelmaa. Luoksetulo, vähän hidas lyhyestä matkasta johtuen, mutta noin muuten ei ongelmaa. Mitä mä tän kanssa edes treenaan kun kaikki on niin hienoa ja hyvin? :--D
Olin ihan pettynyt, ettei hallilta löytynyt muuta kuin vanha tokoeste, joka sekin on sellainen mikä kaatuu maahan pienimmästäkin kolauksesta. No, tehdään nyt silti parit hypyt. Kannan hyppyesteen seinän vierestä, koira tulee katsomaan että "jee mitä tehdään", nostaa tassun hyppyesteen päälle ja jää sen alle. Neat.
Uusi yritys, koira ahdistuu hyppyesteestä. "Miten sä luulet että mä voin tän hypätä, se koitti äsken tappaa mut!!" Ei yritä höpsö koira, hyppää vaan. Menin itse varmuudeksi pitämään esteestä kiinni, käskin koiraa hyppämään. Lopulta se sen teki, jonka jälkeen kehuin Supun maasta taivaaseen. Sitten typerät aivoni keksivät, että hei me voitais tehdä hyppynoutoa. Ensimmäinen yritys, kapula lentää päin estettä ja este on taas maassa. Onneksi mulla on mukani Supu eikä Joiku, Joiku olisi jo kaivautunut hallin lattian alle ja mennyt sinne turvaan pahaa julmaa maailmaa missä hyppyesteet vaan kaatuilee. Toka yritys, sain kapulan sihdattua niin, ettei se osunut esteeseen. Sanon koiralle "hopnouda", koira syöksähtää hyppyesteen vierestä. Ei ei ei ei ei näin. ;-; Tässä kohtaa itseasiassa aivoihini ilmestyy musta aukko, enkä tarkalleen muista mitä teimme, mutta veikkaan että hyppäytin sitä kerran, jonka jälkeen otin norminoudon. Miten meni noin niinku omasta mielestäs.
Pienen tauon jälkeen huomasin agikentän vihdoin vapautuvan. "Me halutaan!" Supu, joka ei ole tehnyt agilityä kohta neljään vuoteen. Supu, joka on niin raskasrakenteinen ja hajalla. Silti mä haluun! Ajattelin ensin ottaa rimat pois, mutta tyydyttiin tekemään bichonfrise-korkuisilla rimoilla, eli ... ehkä 20-30cm? Jokatapauksessa sellaisilla, ettei sen edes tarvinnut hyppiä, lähinnä kävellä siitä päältä.
Aloitimme ihan vaan tekemällä sinisellä merkityt 1. ja 2. esteen. Vaikea sanoa kumpi meistä oli enemmän pihalla. Siitä etenimme putkelle, joka oli selvästi ehtinyt poroisen muistoista kadota. Teimme sitten pentutyylillä, että kaveri hetsasi sitä toisessa päässä, minä menin toiseen. Sille tuli kyllä hirveä kiire kun minä menin putken toiseen päähän. Sitten uudestaan, tällä kertaa vihreällä merkityt esteet. Minä unohdin täysin että miltä puolelta pitäisi ohjata se 2. hypylle ja saatoin myös unohtaa koiraa käskeä. Hehe hups. Pari toistoa, se alkoi mennä jo paremmin kun minäkin muistin vähän että mitä pitää tehdä.
Supu ketterä kuin virtahepo ja notkea kuin näkkileipä. Vaikka se olisi kuinka terve, ei siitä agilityyn olisi. Miten voikin koira olla noin... tuollainen? Mutta jokatapauksessa oli hauska pieni kokeilu, vaihtelu virkistää. En olisi uskonut, että tulisin koskaan Supun kanssa edes noin paljoa agilityä tekemään.
Ensi viikon sunnuntaina onkin sitten luvassa vähän virallisempaa tokokokeilua. Jännitys koittaa puskea päälle, mutta otetaan tämä vain erilaisena treeninä! Ja pidetään hauskaa. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
