Me siirryttiin Wordpressin pariin uuden nimen kera.
Klikkaa kuvaa! Mikäli osoite ei toimi, pääset blogiin myös tästä.
Valot pimeyksien reunoilla
Ulkona on kaunista. Ja kylmää, useampana päivänä ollut. Mutta kaunista, henkeäsalpaavan kaunista. Supu kulkee nykyään melkeimpä päivittäin lenkit vapaana, koska sillä on vihdoin korvat. Se saa kiitää pitkin metsiä ja loikkia lumihangessa. Välillä suruilla jos varpaat jäätyy tai anturoiden väliin ilmestyy jääpaakkuja, sitten taas lähteä lentoon.
Meillä menee hyvin. ♥
Sanon jo nyt että olen vähän kaavaillut uutta blogin nimeä + osoitetta, joten niihin saattaa tulla lähiaikoina muutos. Vaikken tiedä seuraako kukaan edes meidän blogia. :D
Like the love that comes with light
On aivan huikeaa katsoa, kuinka Supusta on kovaa vauhtia kasvamassa kaikkea sitä, mitä voin koiralta toivoa. Ja alleviivaten sanaa kovaa, koska kehitys on viimeisen, sanotaanko vaikka puolen vuoden aikana ollut oikeasti ihan mieletöntä. Kuinka monta kertaa olenkaan valittanut, että koirani ei osaa ohittaa muita koiria ilman päätöntä räyhäämistä, tai että sitä ei voi pitää vapaana, tai että se lenkillä vaan kulkee omia polkujaan minusta sen kummemmin välittämättä. Montako kertaa on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa, koska ei tästä mitään tule ja olen itse vaan liian huono kertomaan Supulle, kuinka pitäisi käyttäytyä.
Onneksi olen pitänyt hanskat kädessä ja jatkanut yrittämistä epäonnistumisesta toiseen, koska vihdoin sieltä alkaa irrota onnistumisia. Jos vertaa siihen perus koira-averageen johon törmään päivittäin kaveripiirissäni tai käyttämilläni nettisaiteilla, niin tämä on takuulla kaikille ihan peruskauraa. Tottakai koira osaa olla järkevä hihnassa ja että tottakai sitä voi huoletta pitää vapaana. Meille nuo mainitsemani asiat on kuitenkin niin suuria erävoittoja, että joskus epäilin ettei tätä päivää koskaan tulisi. Kun minusta oikeasti tuntuu, että voin ulkona päästää koiran vapaaksi, ilman sitä kaikkea puristavaa ahdistusta ja stressiä. Meidän välinen luottamus on kasvanut, meidän välinen suhde on kasvanut. Ollaan löydetty se yhteinen sävel, tai edes sävellaji. Enää täytyy löytää ne meidän yhteiset nuotit.
Supusta on kasvamassa koira, johon voin luottaa, joka kuuntelee ja joka osaa ja tietää miten käyttäytyä ja mitä siltä odotan. Kehityksen varaa vielä on, mutta sitä on aina.
"If you live to be 100, I want to be 100 minus 1 day so I would never have to live a day without you."
Aihe, jonka kirjoittamista olen karttanut, vaikka halu kertoa siitä onkin ollut kova. Tämä on pitkälti lainaus omalta facebook-seinältäni kuukauden takaa.
Lokakuun 29. päivä Supu kävi luustokuvissa. Siellä katsottiin selkä, kyynärät ja lonkat, joista kaksi viimeisintä lähti myös Kennelliittoon katsottaviksi.
Selkä katsastettiin epävirallisesti, eikä jättänyt arvailun varaa poron ajoittaisten kipuiluihin ja jumeihin. Sieltä nimittäin löytyi yksi ylimääräinen lannenikama, jota ei voi järin siistiksi tai symmetriseksi nimittää. Enemmänkin kantajansa lailla "epämääräinen möhkäle", joka vetää lantiota hieman jumiin ja saattaa myös ajoittain mm. painaa hermoja. Ja sitähän voidaan nimittää LTV4:ksi.
Joulukuun alussa ilmestyi myös jalostustietokantaan Supun sivulle lonkka- ja kyynärtulokset. Lonkkia eläinlääkärin kanssa arvailtiin C- tai D-lonkiksi, kyynärät 0 tai 1. Kennelliiton mukaan ovat edelleen samat kuin 1-vuotiaanakin: C/B-lonkat ja 0/1-kyynärät. Vierähti kyllä kivi sydämeltä, kun siellä ei ollutkaan nivelrikkoa tai vastaavaa, mitä olin ehtinyt pelätä moneen kertaan.
Hoito-ohjelmaksi näihin kehiteltiin nivelravinnetta, Back on track -manttelin käyttöä, säännöllistä hierontaa, sekä varmuuden varalta kipulääkkeitä. Unohtamatta liikuntaa, yleiskunnon kohottamista ja sen ylläpitoa. Hieman tukevassa kunnossa ollut Supu onkin jo kehittänyt sporttisempia linjoja ja parempaa lihaksistoa reippaalla ulkoilulla.
Uusia kuvia katsellaan johonkin 2-3 vuoden päähän, että nähdään onko tilanne mennyt mihinkään suuntaan. Polvet ja silmät olisi tarkoitus käydä tarkistuttamassa vuoden alussa.
Tämänhetkiseen elämään kuuluu niin hyvää kuin huonoa. Supu on reipas, aktiivinen ja hauska tyyppi, sen luoksetulo on vahvistunut, jonka myötä on myös lenkeillä saanut enemmän vapauksia. Ja mikäs sen parempaa, kuin juosta metsässä räkä poskella täysiä pitkin maita ja mantuja.
Syytä luovuttaa ei onneksi ole, tehdään parhaamme ja enemmän, ettei asiat menisi enää huonompaan suuntaan. Onneksi Supun elämäniloinen asenne auttaa jaksamaan ja kestämään kolhuja (vaikka osaakin draamailla pikkuharmeista välillä turhankin voimakkaasti saaden minut suunniltaan huolesta...)
Nyt kun olen nämä asiat saanut pois sydämeltäni, niin ehkä voin alkaa toiveikkaasti katsomaan tulevaisuuteen ja miettimään jotain järkevämpää postausta. Tavoitteista, suunnitelmista ja haaveista. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
