Not a fan of lectures, broken bones teach better

Ehken annakkaan  eilisten treenien  blogipäivityksen valua viikon  päähän, vaan teen sen  jo tänään!

Jälleen  mentiin  samalla meiningillä kuin viime  viikolla, melkein  sama  porukka  oli  kasassa. Tällä kertaa minulla oli mukanani vain Supu,  kun treenikyytiin Joiku  ei  olisi  mahtunut. Mentiin  ilman  sen kummempia  fiiliksiä ja  suunnitelmia. Ainoastaan  pyöri mielessä  alustavasti,  että ainakin  ruutua,   merkinkiertoa ja seisomista.

Aluksi vaan hengailimme hallilla,  katselimme muiden agilitytreenejä. Itse löysin viereisestä, tyhjänä olevasta hallista (joka on ainoa  tie paikalla olevaan vessaan) oven jossa oli ilmeisesti mennyt hälytys päälle. Tai no,  enhän minä itse tietenkään  ollut tarpeeksi rohkea tarkistaakseni mistä se  ääni  tuli. Oli aika karmivaa mennä sinne, kun jostain pimeyden  keskeltä alkaa kuulua puhelimen  soittoäänen kaltaista ääntä...

Kun kyllästyin vain hengailemaan, rakensin ruudun ja päästiin sen pariin.  Supulla  oli kivaa,  siis todella kivaa. Se suorastaan huusi,  loikki,  oli ihan tosi hyvällä   fiiliksellä. Koitin ottaa  itse   mallia  koiran fiiliksestä. Laitoin ruutuun namitargetin, otin itse ihan reilun välimatkan (10 metriä tai jotain), se sinkosi tuhatta ja sataa ruutuun. Toistin tätä pari kertaa, sitten otin targetin pois   ja  lähetin, jälleen  tuhatta ja sataa, osasi hakeutua seisomaan oikeaan kohtaan. Jee!  Ensimmäistä kertaa  tuntuu,  että tuo liike on edistynyt,  edes vähän.

Vauhdikas meno jatkui, kun päästiin tekemään merkin kiertoa. Viime treeneissä  pidin oman välimatkan merkkiin about metrin mittaisena, nyt  uskalsin  kasvattaa  sitä jo 2-3 metriin ainakin. Pari  kertaa koira  osoitti ettei tiedä mitä tehdä, pyörähtäessään ympäri  edessäni, tai mennen merkin  viereen kyttäämään.  Saatiin kuitenkin useampi tosi kiva toisto. Saanko  vaan hehkuttaa koiran asennetta ja  vauhtia  liikkeessä? Huippuporo.

Tällä kertaa kaveri rakensi hallille kokonaisen rally-tokoradan, ja pakkohan siitä oli ottaa kaikki ilo irti. Koskaan aiemmin  ei olla kokonaista rataa päästy  tekemään,  ainoastaan naksuteltu yksittäisiä liikkeitä. Olen toisaalta ajatellut,  että tämä voisi  olla hauska harrastus. Vaikka  myöhemmin onkin lävähtänyt kasvoille totuus, ettei  se ehkä olekkaan ihan niin  simppelihauskahelppo harrastus...

Supun kanssa rataa oli hauskaa tehdä! Se keskittyi, sen mielenkiinto  ei pudonnut,  ei  tietoakaan haistelusta,  ei edes yrittänyt syödä kylttejä. Huolimatta siitä että läpi radan palkkasin sitä  vain kehumalla, ruokapalkka tuli   vasta  lopussa. Mukana  seurannut rally-tokoa enemmän tehnyt kaveri kertoi kiinnittäneensä huomiota erityisesti vasemmalle  käännöksiin. Itse teen ne todella tiukasti (ai  mikä tokosyndrooma),  kirjaimellisesti  paikallaankääntyen. Kaiken  logiikan  mukaan poron pitäisi osata olla  niissä mukana, mutta rintamasuuntaa  emme saaneet pysymään yhdenmukaisena. Harmittaa, että  tuon  takaosan käyttö   on huonontunut niin paljon, päivittäisestä treenaamisesta huolimatta. Ja herättää taas  lisää omia spondyloosipelkojani, onneksi  olen vihdoin saanut  raha-asiat sen verran  kuntoon, että saadaan sen kuvaaminen vihdoin hoidettua.

Positiivisena pysyäkseni voin  iloita,  että ehkä mie  tuon   voisin  ilmoittaa rally-tokokisoihin. Kun vaan itse muistan tehdä vähemmän tiukkoja käännöksiä, ettei niistä tipu  pisteitä.

Hetken lepäilyn  jälkeen  pääsi Supu vielä jatkamaan treenejään. Tällä kertaa kaverin avustuksella tokoa. Seisomisessa ei mitään ongelmaa, mitä nyt pari kertaa liikutti etutassujaan minun palatessa luokse liian läheltä. Alkaa kuitenkin näyttämään  kokoajan paremmalta.

Tämän jälkeen päädyttiin vielä hinkkaamaan seuraamista. Ja kyllä, hinkkaamaan. Se sama Supu, joka pari vuotta sitten ei  olisi  kestänyt paria toistoa enempää, nyt intoa puhkuen loikki ja   vinkui (kyllä,  tämä on täysin  sallittua) perusasennossa, että  koska me   jo tehdääänn. Kovin pitkiä   pätkiä ei tehty, muutamat liikkeellelähtönaksuttelut, nykyään  se siinäkin   pikemmin loikkaa jes!-asenteella mukaan, kuin heittää  nenän   maahan ja toteaa että tää on tyhmää  evvk. Näiden lisäksi yhdellä täyskäännöksellä varustettua suoraa. Hieman myös hinkattiin sitä aiemmin ongelmaksi  osoittautunutta vasemmalle käännöstä. Se vaan ei näytä nätiltä, ei ainakaan niin nätiltä kuin miltä on  joskus näyttänyt...

tl;dr Supulla on  huippu asenne ja vauhti, yksityiskohdat on  pilkunnussijoille

Risk the fall, oh we have felt it all

Do we fight to hold our heads up high,

And beat the drum to what we love?

Hearing voices from afar,

join the madness when the curtain falls.

Risk it all, hold nothing back,

Seize the day, we must attack.

Stars arising, countless worlds colliding,

only one will take it all.

Minulla on tänä vuonna jäänyt LCSn, eli  League of Legends Championshipin, katsominen liki täysin. Fnaticin muuttumisen myötä myös minun kiinnostus putosi. En  kuitenkaan ole voinut olla nyt seuraamatta "worldseja",  joissa valitaan maailman  paras  League of Legends -tiimi. Ja tämän vuoden "Worlds Collide" -nimisessä tunnuskappaleessa on myös aivan huikean  kivat  sanat. Pääsee takuulla soittolistalle jota kuuntelen silloin kun ei tunnu harrastus sujuvan ja tarvitsee jotain innostusta siihen.

Koska tänään illalla päästään taas treenaamaan (jee!), on  hyvä aika muistella viime viikon treenejä. Ja tätä postausta ei tietenkään  voinut tehdä esim. vielä  silloin kun   muisti miten treenit meni.

Mukanani oli Supun lisäksi myös Joiku, olimme jälleen hallilla tutussa porukassa  treenaamassa. Itse olin kipeänä, hieman omissa   maailmoissani ja  no... kipeänä. Flunssan myötä ääni  höyläsi kuin  15-vuotiaalla pojalla, mutta saatiin  kuitenkin  jotain tehtyä.

Joiku pääsi tekemään agilityä. Kuten piirroksesta huomaa, oli radassa takaakiertoja, paljon. Ja mehän ei olla takaakiertoja juuri lainkaan tehty, mutta treenikaverien (niiden  jotka tosissaan  tätä  lajia tekee)  toiveesta oli  tuollainen rata. Omat ohjaamiset oli taas  mitä oli, vaikka olenkin positiivisesti yllättynyt siitä miten  sain esim. 1.-3. esteen sujumaan. Loppuradassa  sitten  taas  oli ongelmaa  sitäkin enemmän. Esim. miten koiran saa tuolta neljänneltä esteeltä viidennelle. #vainsunnuntaiaksailijajutut

Sitten Supun  tokoihin. Tämä oli  ensimmäinen varsinainen treeni tokokokeen jälkeen, ja päätin että  nyt tosissaan keskitytään siihen avoimeen luokkaan. Tai meidän hankaluuksiin siellä: seisominen ja merkinkierto. Supun asenne on niin mainio, se on kunnon taisteluorava,  tai kettu, tai susi. Tai sitten vaan Supu,  taistelu-Supu. Juuri tätä kirjoittaessa totesin myös  kaverille, että ehkä vielä joku päivä olen kyllin taitava oppimaan Supulta jotain.

Ekana merkinkierto. Sitä ollaan treenattu lähinnä ulkona puiden ja tolppien  avulla, mutta  merkki  on aivan oma juttunsa. Pieni  poro kun haluaisi kävellä   sen päältä, kaataa  sen,  tuoda sen minulle. Aloitin ohjaamalla sitä huolellisesti käden avulla  merkin ympäri. Pikkuhiljaa pienensin käsiliikettä,  lisäsin mukaan käskyn. Vaikka Supun saisikin teknisesti osaamaan liikkeen, tulee  vauhti todennäköisesti tulemaan ongelma, joten  sitä lisää viskaamalla nami selän taakse kierron jälkeen. Se alkoi sujua sen verran nätisti, että odotan  innolla  miltä kierto tänä iltana tulee näyttämään!

Seisomisessa ongelmana on ollut se, että ei tuo pysy paikallaan kun  kävelen sen selän taakse. Se  ihan reippaasti kääntyy sen 180 astetta, tai enemmänkin.  Onneksi minulla on loistava treenikaveri,  jonka neuvoilla tätäkin alettiin työstämään. Supu paikalleen, kaveri naksuttelee, itse  kiertelen sitä ja käyn palkkaamassa naksautuksesta. Jo muutaman  toiston jälkeen pääsin kiertämään sen täysin ympäri! Toki etäisyyden ollessa varsin... väljä.

Juuri kun tämä lähti sujumaan, kuului porolapsen päästä "naks" ja se unohti jäävän seisominen. Tottakai oma moka, etten palkannut sitä siitä treenissä tarpeeksi, keskityin vaan  siihen ettei se seisoessaan liiku ympäriinsä. Lopputreeni keskityttiin seisomisen muisteluun. Ei, se  ei ole maahanmeno, ei myöskään   istuminen, eikä varsinkaan perään hiipiminen. Tehtiin ihan helpoimpia treenejä, itse kädellä  pysäytin sen ja palkkasin. Tätä muutama toisto,  uusi yritys, ei vaan voi ymmärtää mitä "odota"  tarkoittaa. Itsellä turhautuminen, miten meninkään taas rikkomaan tämän  koiran. Lopulta kuitenkin kävi jotain, millä sain kaivettua esiin  edes sen yhden onnistuneen  seisomisen.

Myöhemmin  kun kotona olen kokeillut, ei ole seisomisessa ollut mitään  ongelmaa. Eikä  myöskään siinä,  että itse kierrän koiran taakse! Pakko uskoa, että joku  tiedonjyvänen sen päänuppiin jäi treenin myötä.

Elin luulossa ettei  muuta ongelmaa ole, kunnes kotona muistin vielä   sen pahimman: ruudun, mutta se olkoot ihan oma juttunsa. Ehkä vielä joku päivä hankin ruutunauhan ja ne kartiot, niin voitaisiin sitä joskus treenata...

Melkein järkevä kuvan_käsittely_postaus

Näitä  on  näkynyt viime päivinä useammassakin blogissa,  ja  minulla heräsi   kiinnostus tehdä itse myös vastaava.  Kuten jo otsikko  antaa  ilmi, ei  tehdä  tästä turhan vakavaa. Tapoja kuvankäsittelyyn on  yhtä monta kuin on kuvankäsittelijääkin. Tämä  on vain minun tapani.  Ja takuulla on ainakin sata parempaa tapaa  tehdä  se ja  tuo asia, uskon sen.

Lähtökohta. Parempiakin kuvia olisi löytynyt, mutta halusin valita tämän puhkipalaneen vahinkoräpsyn. Koska  hei, miksipä ei?

Ja  luonnollisestihan kuvan muotona on RAW. Tuollaisen JPEG-kuvan jälkikäsittely olisi turhan itsetuhoista touhua. Ihan perusjuttuja, valkotasapainoa, kirkkautta ja   tummuutta. Tämän enempää en  yleensä tässä  kohtaa  tee.

Tästä myös näkee kuinka  typerät säädöt minulla on tätä kuvaa ottaessa olleet. Ainakin  suljinajan suhteen. Mutta näin käy kun napataan  kamera laukusta ja aletaan suoraan ottamaan kuvia...

Avataan kuva kuvankäsittelyohjelmaan  ja rajataan.

Kloonataan hihna pois, niin näyttää että miun koiraa voisi jopa pitää  vapaana. Pro tip: heitä hihna koiran seläntaakse, jolloin  poiskloonaus on  mahdollisimman helppoa. (Hetken  mietin että mitä  tässä kohtaa edes tapahtui...)

Ollaan  epätyytyväisiä rajaukseen ja rajataan uudestaan. Toinen pro tip: zoomaa/mene  kuvaustilanteessa tarpeeksi  lähelle kohdetta, tällöin ei tarvitse rajata näin radikaalisti kuin mitä  minä tässä tein.

Vähän pilkettä silmäkulmaan. Ja silmiin. ;)

Lassotaan (kyllä, magneettilasso on paras ikinä, vääriä mielipiteitä ei kuunnella) koira. Ei  tarvitse olla turhan  tarkkaa  touhua.

Pehmennetään koiran reunoja (itse  pistin tähän 10px). Väännellään erikseen koiran ja taustan  curveseja. Niin ja  blurrataan taustaa, koska pehmeämpi näyttää kivemmalta.

Selective colorin avulla tehdään taustasta vähän mukavamman värinen (eihän  tässä juuri mitään eroa edelliseen verrattuna näy...) Tämän  jälkeen uusi selective colors, johon myös  Supu pääsi messiin. Koitetaan päästä omasta oranssi-inhotuksesta eroon ja tehdään  kuvasta räväkän syksyinen.

Tehdään overlay-layeri,  johon  suurella, pehmeäreunaisella, n. 10-20% opacityn  brushilla maalaillaan mustia ja valkoisia alueita.

Tehdään toinen layeri, edellisen alle. Tähän maalaillaan vähän pienemmällä, pehmeällä,  n. 20-40%  opacityn brushilla taustasta poimitun värisiä alueita.

Ja kuvan hienosäätöä voisi jatkaa vaikka tunteja, jos niin mielii. Mutta itse en  tähän kuvaan aikaa tuhlannut about 15 minuuttia kauempaa. Kun kuva näyttää riittävän hyvältä, tallennetaan se ja mennään Facebookiin ruinaamaan tykkäyksiä. :) Terävöitystä harvoin lisään kuvaan, tai sitten se tulee  vasta siinä kohtaa  kun pienennän sitä.

Ja siinä lopputulos:

(Istuuko toi koira häntänsä päällä wtf?)

Ja vielä ennen-jälkeen, josta näkee että kuvankäsittely on täysin turhaa touhua. Suoraan kamerasta tulleet kuvat näyttävät parhaalta,  eiks ni?

Aikajana

Inspiroiduin Soopelimonsteri- ja Iltateellä-blogeista luomaan myös aikajanamaisen katsauksen omaan historiaani lemmikkieläinten suhteen.

1996 Minä synnyin eräänä heinäkuun perjantaina. Muistikuvia ei tuolloisista lemmikeistämme (yllättäen) ole.

1997 Haimme alkuvuodesta pyhäbirmanaaraan Alman.

1998 Alma sai kolme pentua. Näistä ainoa uros, Veeti, jäi meille.

1999-2001 Jossain noiden vuosien aikana Veeti jäi epäonnekseen auton alle eräänä iltana. En muista tapahtumasta muuta kuin että se tapahtui myöhään illalla, enkä edes itse osannut tuolloin käsittää mitä oli tapahtunut.

2002 Äitini oli jo pitkään ihaillut ragdolleja, ja päätti toteuttaa toiveensa ottaen Almalle kaveriksi ragdolluroksen Hemmon.

Kuva: kissala Erkatin

2006 Ei kahta ilman kolmatta, pitkään etsimme meille toista ragdollurosta, minun antamalla työnimellä Mr. Pöpö. Lopulta sellainen löytyikin ja halloweenina meille muutti ragdolluros joka sai kun saikin kutsumanimekseen Pöpö.

2008 Niin paljon kun olin vakuutellut kaikille että koirat ihan tyhmiä ja ällöjä, niin minulla alkoi kasvamaan koirakuume. Sain myös vanhempani puhuttua siihen mukaan ja selasimme eri koirarotuja läpi, päätyen suomenlapinkoiraan. Loppuvuodesta kävimme katsomassa lapinkoirapentuetta, josta sitten myös varasimme narttupennun.

Kuva: kennel Haltinmaan

2009 Alkuvuodesta taloon muutti ensimmäinen koira, suomenlapinkoiranarttu Joiku. Joikun kanssa koin ensikosketukseni koiraharrastuksiin ja -näyttelyihin.

kuva: kennel Haltinmaan

2010 Minun koirakuumeeni alkoi kasvaa ja aloin haaveilemaan siitä, että Joikulle tulisi kaveri. Koiran olisi oltava hyvä harrastuskoira ja monet rotuvaihtoehdot kävin läpi. Porokoira, perhaps..?

2011 Olin valokuvaamassa Lappalaiskoirat ry:n järjestämää tokokoetta, missä EVL-luokassa itselleen 1-tuloksen kisasi komea porokoirauros Hopeaketun Touko Martti. Tässä kohtaa olin jo varma että haluan oman poron! Rodusta keräsin lisätietoa, seurasin aktiivisesti pentupalstaa. Heinäkuun alussa törmäsin huikeaan pentueeseen, jossa isänä ei ollut kukaan muu kuin aiemmin ihailemani Touko Martti! Otimme kasvattajaan yhteyttä ja sain tietää ettei uroksilla ollut vielä varaajia. Ja niin, 26.8. haimme kotiin pienen porolapsen joka sai nimekseen Sumu. Muutama kuukausi Sumun tulon jälkeen muutti taloon myös ragdollnaaras Pii.

2012 Sumu terveystarkastettiin ja minun piti lopullisesti heittää hyvästit haaveilleni agilitykoirasta. Kävin ensimmäistä kertaa tokokokeessa Joikun kanssa, saavutimme ALO2-tuloksen 146 pisteellä. Ja on maininnan arvoista että tutustuin Marjoon ja Miraan, jotka ovat olleet senpaini, mitä koiraharrastukseen tulee, siitä eteenpäin. Missälie kuinka vähän tietävänä olisinkaan ilman heitä.

2013 Kinuamiseni myötä jäi Piin pentueesta kotiin ragdollnaaras Prim. Saavutimme Joikun kanssa ensimmäisen tokon ALO1-tuloksen 17.8. 169 pisteellä. Kuukausi siitä eteenpäin korkkasimme Supun kanssa tokouran kahdella ALO3-tuloksella. Meille myös muutti 4-vuotias ragdollnaaras Luna. Elämäntilanteiden muututtua sijoitukseen mennyt Piin pentu Onni muutti äitini luokse pysyvästi.

Kuva tosin toukokuun tokokokeesta, mutta ihan valid silti!

2014 Alma lopetetaan vanhuuden aiheuttamien vaivojen myötä hieman alle 18-vuotiaana. Minä muutan Supun kanssa omaan asuntoon. Loppuvuodesta äidilleni muuttaa ragdollnaaras Wanda.

2015 Huhtikuussa toteutan pitkäaikaisen haaveeni ja minulle muuttaa kaksi kesyrottanaarasta Piina ja Paniikki. Toukokuussa nämä saa kaverikseen kesyrottanaaraan Skitson. Skitso kuitenkin lopetetaan elokuussa pahan korvatulehduksen myötä, joka vaurioitti sen tasapainoaistia pysyvästi. Saavutimme Supun kanssa ensimmäisen ALO1-tuloksen 13.9. SSKP:n piirinmestaruuskisoissa pistein 184. Syyskuun lopussa minulle muuttaa rex-kesyrottanaaras Riesu.

Maininnan arvoisia on myös punakorvavesikilpikonnat Kilpi ja Konna, jotka muuttivat jo 90-luvun lopussa äitini työpaikalta löytyvään vesialtaaseen. Valitettavasti näistä toinen, Konna, menehtyi joskus reilu 5 vuotta sitten. Unohtamatta akvaariokaloja, joita on löytynyt vuosien varrella kymmeniä. Itselleni tärkeimmät oli kultakalat Ulpu ja Pulpu (ihan ite nimesin!), jotka tulivat joskus 2000-luvun alkupuolella. Kummastakin on ehtinyt jo aika jättää tässä muutamien vuosien sisään.