Toivotaan parasta, mutta pelätään pahinta

Koska haluan kyetä olemaan mahdollisimman rehellinen ja avoin koiranomistaja, en voi jättää kertomatta meidän viimeisen parin päivän kuulumisia.

Muutin maanantai-iltapäivänä uuteen asuntoon, luonnollisesti Supu mukanani. Siinä aikani ihmeteltiin huomattavasti aiempaa asuntoamme suurempaa kämppää ja katseltiin parvekkeella ohikulkevia koirakoita. Yhdeksän aikaan illalla Supu oli käynyt lepäilemään olohuoneeseen ja itse ajattelin että voisin kehdata pelata hetken. Muutaman tunnin kuluttua ajattelin ruokkia Supun kun sen ruoka oli sulanut sen verran että sitä sai pilkottua. Laitoin lattialle ruokakupin ja ihmettelin, ettei herra ollut jo sännännyt kuola valuen keittiöön. Menin olohuoneeseen ja sanoin Supulle, että hei tyyppi täällä olisi ruokaa tarjolla. Supu vääntäytyi ylös todella hitaasti ja kivuliaan oloisesti, laahusti keittiöön.

No, tyhmempikin tossa kohtaa tajuaa että nyt ei kaikki tosiaankaan ole kunnossa. Toivoin, että sillä olisi vain maha sekaisin ja koska herralla on pienehköä taipumusta draamailuun, niin en heti vajonnut epätoivoon. Painuttiin ulos, tai no, lähinnä raahustettiin hitaasti koiran vauhdilla. Heti kulman taakse päästyämme tuo sitten ulostikin - osittain kiinteää, osittain löysää tavaraa, josta en siihen hätään osannut päätellä mitään. Jäykkyys ja hitaus ei kuitenkaan tällä kadonnut, lopulta päädyimme kävelemään ehkä 200 metriä hitaasti, jonka aikana koira aina välillä pysähteli. Se ei edes pissannut, mitä se yleensä tekee lyhyemmälläkin kävelyllä useampaan otteeseen.

Koska itse olen niin teräshermo, niin en voinut estää paniikin nousemista. Katsoessani koiraani toivoin että tämä olisi vain pahaa unta ja kohta heräisin, terve ja iloinen Supu viereltäni. Näin ei kuitenkaan käynyt. Menimme sisälle, jossa Supu jäi eteisen nurkkaan makaamaan. Koira, joka yleensä lähes kaiken aikaa viettää sisätiloissa aikansa muutaman metrin säteellä minusta.

Itse syöksyin tietokoneelle selostamaan Facebookissa muutamalle kaverille tuon tilasta ja voisiko heillä olla ideoita. Vähän väliä kävin vilkaisemassa koiraa, joka hetken kuluttua alkoi kevyesti tärisemään ja säpsähtelemään. Onneksi sainkin ihmisiä kiinni ja sain kuulla että jos on tarve lähteä yöllä päivystykseen niin saa herättää, kyyti onnistuu. Monta kertaa meinasin jo yöllä soittaa päivystykseen ja kysyä neuvoja, mutta koiran tila ei vaikuttanut kuitenkaan niin akuutilta, joten päädyin vaan seurailemaan sen vointia.

Kolmen maissa ystäväni Suvi tuli käymään kuumemittarin ja omaani paremman koiratietämyksen kanssa. Mitattiin Supun lämpö, joka oli 39-astetta, eli normaalilämmön ja kuumeen rajoilla. Koiran liikkuminen oli edelleen jäykkää, hidasta. Istuessani lattialla se koitti tulla syliin, mutta sillä kesti pitkään että se sai edes paikannettua takaraajansa oikein. Hetki siinä seurattiin koiraa ja googleteltiin että mikä sillä voisi olla. Tosin koira ei ollut oksentanut, joka suurimpaan osaan taudeista oireisiin kuului. Jäimme siis vain arvuuttelemaan. Koitimme myös oksettaa koiraa suolan avulla, tuloksetta.

Niin vastahakoinen kuin Supu olikin, käytimme sitä ulkona, josko se pissaisi. Kävelimme tuon saman muutamansadan metrin kierroksen kuin aiemminkin, jonka lopuksi tuo pissasikin onneksi. Kävelyssä tai vauhdissa ei kuitenkaan tapahtunut muutosta. Sisälle tultuamme tuo söi aiemmin lattialle jääneet ruuat, sekä joi runsaasti vettä. Tämän jälkeen koira kävi makoilemaan.

Suvi jätti minulle kuumemittarin Supun tilan seuraamista varten, sekä 7,5mg Mobic -kipulääkkeitä. Päätin lopulta itsekkin nukkua hetken kun kello näytti lähemmäs viittä aamulla. Laitoin kuitenkin herätyskellon soimaan hieman vaille kahdeksan, jotta pääsisin heti soittamaan Supulle eläinlääkäriaikaa.

Muutaman tunnin unien jälkeen painuin ensimmäisenä mittaamaan Supun lämmön, joka oli nyt noussut 39,5-asteeseen. Käveltiin taas lyhyt lenkki ulkona, jonka aikana tuo pissasi muutamaan otteeseen. Liikkuminen oli edelleen yhtälailla jäykkää ja hidasta. Sisälle päästyämme Supu kävi jälleen makoilemaan. Itse sain soitettua sille eläinlääkäriajan Päijät-Hämeen eläinlääkäriasemalle kello 17:45. Sitten alkoi tuskainen lähes kymmenen tunnin odottelu, että päästäisiin eläinlääkäriin.

Päivä kului seuraillessa koiran tilaa, se aina välillä nousi vaihtaakseen paikkaa. Välillä läähätti. Muutaman kerran se jopa näytti siltä että se oikeasti sai nukuttua. Käytin sitä muutamaan kertaan ulkona, mutta ulostamaan se ei suostunut. Positiivista kuitenkin, että kävely ei enää ollut niin jäykkää ja hidasta, se jopa nosti kevyen ravin ajoittain. Puolenpäivän jälkeen annoin sille puolikkaan Mobicin, jonka myötä tuo tuntui sitten hieman piristyvän. Toisaalta sitten tulikin toinen ongelma - Supu ei enää kyennyt istumaan tai menemään maahan. Otin kännykällä videon mistä näkyy koiran käytöstä.

Aikansa käveltyään ympäriinsä se hyppäsi sängylle, johon pääsi makaamaan. Kuumetta olin tuona aikana mitannut, nyt se oli laskenut 38,7-39 -asteeseen.

Viiden maissa lähdimme eläinlääkäriin. Kävelimme lyhyen matkan parkkipaikalle ja Supu jopa ravasi, sekä muutenkin vaikutti hieman pirteämmältä ja omalta itseltään.

Eläinlääkäriasemalla otettiin verikokeet, joissa kuitenkin näkyi että veriarvot on normaalit. Eläinlääkäri tutki Supun kauttaaltaan, mutta ei siinä mitään näkyvää tai tuntuvaa löytänyt. Ainoa, että sillä tuntuu alaselkä jäykältä ja lihakset on suht kuumat. Viikon tulehduskipulääkekuurin kanssa lähdimme kotiin. Kotiin kävellessä tuo jopa vihdoin suostui ulostamaan - tällä kertaa täysin kiinteää tavaraa. Lääkkeen annettuani alkoi koira vaikuttaa enemmän taas normaalilta omalta itseltään. Muutaman tunnin kuluttua se jopa kykeni istumaan, vaikka onkin normaalia hitaampi.

Nyt sitten koiran tilaa seuraillessa. Tämä päivä on ollut taas monin osin varsin tavallinen. Supu on lenkillä mennyt normaalia ravia, on ollut taas enemmän mukana arjessa ja muutenkin vaikuttanut liki kaikinpuolin suorastaan terveeltä. Jää nyt sitten toistaiseksi arvailun varaan, että mikä sillä on. Nivelrikko? Selkänikamissa jotain? Lihastulehdus?

Koitan tuolle ensiviikolle varata aikaa fysioteraupetille, jos oltaisiin sen jälkeen hieman viisaampia. Ainakin lonkat ja selkä tullaan varmaan tässä kevään-kesän aikana kuvauttamaan.

tl;dr Maantain ja tiistain välisenä yönä huomasin, että Supu on tosi jäykkä ja hidas ja kipeän oloinen. Sillä oli noussut lämpöä, eikä se alkuun halunnut edes syödä. Päivän myötä se onneksi vähän reipastui, jaksoi kävellä reippaammin ja oli aavistuksen enemmän oma itsensä. Tosin sitten tuli toinen ongelma - se ei enää pystynyt istumaan taikka menemään maahan.

Eläinlääkärireissussa ei juuri mitään merkittävää selvinnyt. Veriarvot on kunnossa, koirasta ei löytynyt mitään selvää kivunlähdettä joka aiheuttaisi noita vaivoja. Jää sitten van arvailuksi, että onko sillä nivelrikkoa, selkänikamissa jotain, vai kenties jonkin sortin lihastulehdusta.

Tokoa ja agilityä

Me treenattiin! Ihan aikuisten oikeasti käytiin ihan oikeasti kunnolla treenaamassa!

Meillä oli kaveriporukalla varattuna vuoro A-Qilityn hallilla. Vaikka alkuun olin ajatellut käydä noissa vain Supun kanssa, niin Joikukin sattui mukaan - eikä ihan turhaan.

Joikun kanssa tehtiin sitä samaa kuin aina ennenkin: lähinnä alokkaan ja avoimen luokan liikkeitä, pelleilyä, muisteltiin jotain rally-tokojuttuja samalla. Joiku oli ihan mielettömässä vireessä, jos nyt pääsisin kertomaan sille 13-vuotiaalle Ainolle joka harmitteli aikoinaan Joikun motivaatiota, niin ei takuulla uskoisi. Tosta koirasta on kasvanut niin reipas ja iloinen, se tekee töitä koska se on sen mielestä kivaa, ei vaan sen takia että mulla sattuu olemaan nameja taskussa. Joiku myös teki suht pitkän (lol kuka jaksaa ottaa aikaa) paikkamakuun aivan väliseinien vieressä - joiden toisella puolella oli toinen koira tekemässä agilityä. Siihen nähden miten heikossa hapessa tuon paikkamakuu on ollut, niin oon tosi tyytyväinen. Se pysyi.

Tokoilun lopuksi kun sitten otin koiran kiinni ja jäätiin katselemaan agilitysuorituksia, niin Joikulla tuli suorastaan tylsää. Joikulla, joka yleensä käy tuossa kohtaa maahan makamaan ja haluaa vaan kadota johonkin. Nyt se heilutti häntää, hyöri ympäriinsä. Höpsö lappalainen.

Kun sitten oltiin pidetty noin Supun mittainen tauko, pääsi Joiku pitkästä aikaa tekemään agia! Tehtiin simppeliä rataa, lähinnä muisteltiin että mites tää juttu menikään. Koira kyllä muisti ja osasi hienosti, ohjaaja ei niinkään.

Ongelmat on samat kuin pari vuotta sitten treenatessamme. Irtoaminen ei suju, koira ei ohjaannu kunnolla oikealla puolellani. Minä sanon käskyt liian myöhään, teen tyhmiä asioita, en ole riittävän selkeä koiralle. Esteet 1 ja 2 oli Joikulle ihan lastenleikkiä. 3 ja 4 tuotti alkuun hieman vaikeuksia, mutta muutaman toiston jälkeen lähti nekin sujumaan eikä tarvinnut enää minun tukea aivan esteiden viereen. Irrotessaan riittävästi putkeen, pääsin jopa sähläämään jotain valssintapaista 5 estettä kohti, josta se sitten irtosi hyvin 6 esteen kautta palkalle.

Pienen levähdystauon jälkeen oli vielä ihan pakottava halu tehdä muuhun rataan kuulunutta A-estettä ensimmäistä kertaa. Turhaan pelkäsin, että Joikulla olisi sen suhteen jotain ongelmaa - A-estehän on parasta maailmassa! Vähän se näytti siltä, että haluaisi alastulossa hypätä sivulta alas, mutta kun palkka oli kontaktilla niin jätti sitten ne haaveet sikseen.

Ensi kerralla sitten agilityssä pitää päästä kokeilemaan pussia ja muistelemaan keinua. Tossa koirassa kyllä olisi potentiaalia - ohjaajassa ei niinkään.

Ja sitten Supuun. Voi Supu Supu... Oon jostain syystä kehittänyt tosta koirasta kamala kriisin, vaikka sehän on mitä hienoin. Heti treenin alkuun todettiin, että kaukopalkkahaaveet saan unohtaa. Tai ainakin sen opettaminen tuon kanssa tulee olemaan niin pitkä ja kivinen tie, että kuka sitä jaksaa lähteä kulkemaan. Muutamat seuruupätkät kokeiltiin, mutta koira lähinnä poikitti ja huusi tuskaisena kun ei päässyt suoraan syömään ruokaa.

Supu oli kyllä ihan uskomattoman hyvällä fiiliksellä. Tätä hyvää fiilistä on kestänyt monet viime treenikerrat, ollaan sitten puuhattu vaan kotona jotain tai käyty lenkin yhteydessä kentällä ottaamassa pätkät seuruuta tjsp. Se on aktiivinen, iloinen ja selvästi alkaa hoksaamaan, että miten ollaan kun tehdään töitä.

Pidin Supua lähinnä vapaana, ei sitä tarvitse enää pitää kiinni. Mun luotto alkaa pikkuhiljaa löytyä tota koiraa kohtaan. Sekä itseäni, sen suhteen että osaan hallita sitä.

Kerrankin kun oli hyppyeste käytössä, niin pakkohan se oli hyppyä treenata. Meidän piti lähinnä kokeilla uutta alokasluokan hyppyä, mutta tuli sitten nykyistäkin tehtyä kun ohjasin vanhasta tottumuksesta niin. Pientä epäröintiä sillä oli hyppäämisessä, mutta parin pompun jälkeen lähti sujumaan. Annoin koiralle kunnolla tilaa (ensimmäisessä tokokokeessamme joku oli kuulemma kauhistellut sitä miten paljon annan tolle tilaa hypätä). Supu kun on ainakin poron kokoinen niin Supu tarvitsee paljon tilaa, vaikka ongelmana voi toki tulla että kun se ehtii esteelle, niin se on jo unohtanut että mitä oltiin tekemässä.

Mutta alokkaan hypyissä - uudessa tai nykyisessä - ei ollut ongelmia. Mieluummin kyllä lähdetään kisaamaan vasta elokuussa uusien sääntöjen tullessa voimaan. Väitän tuon suoriutuvan siitä hypystä noin sata kertaa todennäköisemmin ja paremmin kuin nykyisestä.

Treeniohjaajan ehdotuksesta tehtiin muutamat hyppynoudotkin. Ollaan saatettu _joskus_ sitä tehdä, mutta ei kyllä mitään muistikuvaa koska. Suurimmaksi ongelmaksi tässäkin muodostui minä, kapulan (suoraan) heittäminen on ylivoimaisen vaikeaa. Toki kevyt kapula pompahti lattiallakin jokusen kerran, jolloin se meni vielä entistä vinompaan. Hypyn jälkeen vaikka sanoinkin Supulle aina noutokäskyn, niin sen piti pitää ainakin puolen sekunnin miettimistauko ennen kapulalle lähtöä. Mutta siihen meidän ongelmat lähinnä koostui. Se jopa osasi palauttaa kapulan hypyn kautta. Pätevä pieni poro. c':

Näiden lisäksi tehtiin lähinnä alokkaan liikkeitä. Seuraamisen ongelmat: en osaa irrottaa katsettani koirasta ja koiran kontakti katoaa parilla ensimmäisellä askeleella. Nyt ainakin yritin katsoa seinään kun oli muita joita saatoin käskeä sanomaan jos tuo tekee jotain tyhmää. Eikä se kuulemma tehnyt.

Ruutua, paikkamakuu, paikallaistuminen. Ensimmäinen on vielä ihan harjoitteluvaiheessa kun ollaan sitä suht harvoin päästy tekemään kun eräs ei koskaan jaksa hankkia/tehdä ruutunauhoja. Parit näyttöruudut alkuun, mutta se vaan silti hakeutuu ruudun vasempaan etulaitaan ja kompastelee tötsiin. Kun ei muutaman toiston jälkeen lähtenyt toimimaan, huolimatta siitä että palkkasin sen aina juuri siinä kohtaa mihin pitäisi mennä, niin heitin namialustan ruudun takaosaan keskelle, jonka jälkeen alkoi vähän paremmin paikka löytymään. Tätä pitää vaan hinkata lisää niin eiköhän lähde sujumaan.

Paikkamakuussa häiritsi kuinka paljon se käänteli päätään muiden suuntaan, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen. Se pysyy ja on varma, siihen luotan. Pitää vielä pyytää ensi kerralla lisää häiriötä. Paikkaistumista ollaan aika vähän tehty, mutta ei tuottanut mitään ongelmaa.

Tokoiltuamme Supu tuli minun kanssa vapaana istuskelemaan kentän laidalle harjoittelemaan että se voi olla vapaana, mutta kuitenkin ihan rauhallisena ilman että tarvitsee ottaa häiriöitä muista koirista. Se oli ainakin varsin hyvä, pitää pohtia vielä jotain rauhoittumiskäskyä tuolle.

Enköhän ala uskomaan, että vielä joskus päästäisiin kokeisiin ainakin Supun kanssa. Treeniohjaajakin totesi Supusta tulleen sen verran aikuinen, ettei edes se TVA kuulosta niin naurettavan typerältä idealta. Joikusta en tiedä tullaanko nyt ennen elokuuta kisaamaan tokossa, elokuun jälkeen tuskin meillä enää ykköstulokseen on mahdollisuuksia. Ehkä keskitytään sitten vaan rally-tokoon.